tiistai 31. joulukuuta 2013

Katsaus vuoteen 2013

Tammikuu

Elvi täytti kaksi vuotta. Juhlat saatiin käyntiin ja vieraille kahvia kuppiin. Siinä hetkessä starttasi hulvaton noroviruskierre, joka kiersi koko porukkamme Nikoa lukuunottamatta.

Kuulumme Tärpän kanssa päiväkodin vanhempaintoimikuntaan ja järjestimme iltamat. Sattui niin onnellisesti, että ulkona oli järjetön pakkanen ja monessa taloudessa sähköt poikki: iltamat keräsivät mielettömän määrän porukkaa, joka ehkä tuli lämmittelemään ja juomaan kahvia! Tuotolla saatiin päiväkodille mm. teatteriesityksiä ja jokunen retki.

Niko ilmoitettiin eskariin.

Helmikuu

Joonaksen asioissa piti mennä perheneuvolaan. Helmikuun alkupuolella penestä tuli ilmoitus, että Jäsen M (Tärpän ex) onkin mennyt sinne lasten kanssa keskenään ja puhunut uskomattoman määrän meillä tapahtuvia asioita, joista meillä ei ollut aavistustakaan, että meillä tapahtuu. Jonna oli silminnähden ahdistunut tilanteesta, nukkui huonosti, temppuili koulussa ja itkeskeli.

Hiihtolomaa vietettiin kotosalla.

Loppukuusta Tärppä meni peneen lasten kanssa. Kävi ilmi, että Jonna oli ohjailtu puhumaan siellä äidin suulla. Tyttö itki monta tuntia ja pyyteli anteeksi, että oli sanonut asioita, joita ei oikeasti ollut tarkoittanut.

Maaliskuu

Ystäväpariskuntamme häät. Tärppä oli bestmanina, minä lauloin kirkossa.

Joonas täytti 7 vuotta, minä 31.

Jonna näytti olevan taas paremmalla mielellä ja vapautuneempi.

A cappella -yhtyeemme järjesti yksityiskonsertin ystäville. Julkinen harjoitus siis uusien biisien kanssa. Ilta sujui hienosti.

Koululaisuinnit veivät kuun kaksi viimeistä viikkoa ja kylppärissä oli koko ajan kuivumassa jonkun pyyhkeet ja uikkarit.

Huhtikuu

Leevi tuli koulun discosta ja kertoi tietävänsä salaisuuden: Jonna ja Joonas muuttavat äitinsä kanssa eri paikkakunnalle. Jäsen M ei ollut puhunut aikeistaan Tärpälle mitään. Tärppä kysyi asiasta, Jäsen M ilmoitti, että aikoo muuttaa lasten kanssa, eikä Tärpällä ole oikeutta sanoa siihen mitään. Lastenvalvoja- ja lakimiesrumban jälkeen muuttoasia hiipui. Jonna ja Joonas olivat aivan pihalla, että muutetaanko tässä vai ei.

Tärpän synttärit.

A cappella -yhtyeemme keikkaili oman kylän kirjastossa.

Toukokuu

Oman kouluni musikaaliprojekti sai ensi-iltansa. Oma tehtäväni oli treenauttaa bändi. Lopputuloksesta tuli hieno!

Joonas kävi tutustumassa kouluun.

Lasten huoltajuussopimusta väännettiin vielä kahteen otteeseen lastenvalvojalla ja Jäsen M yritti väittää, ettei vuoroasumisesta ole koskaan tehtykään mitään virallista sopimusta. Vuoroasumissopimuspaperi löytyi ja asiasta vääntäminen loppui siihen -tällä erää ainakin.

Yritimme järjestää lasten kesäloma-aikoja. Tärpän kysyessä Jäsen M:n loma-ajoista, hän ilmoitti, etteivät hänen loma-aikansa kuulu meille. Lopulta Jäsen M suostui kertomaan loma-asiat minulle, kun satuin törmäämään häneen päiväkodin portilla. Hän ei kuulemma ollut tajunnut, että hänen pitäisi kertoa lomat siksi, että lasten loma-aika saadaan järjestettyä.

Leevi ja Arttu käyvät partioretkellä.

Kesäkuu

Niko täytti 6 vuotta ja Leevi 10. Etenkin Leevin syntymäpäivä tuntui kovin haikealta, kun hän vietti sen isänsä kanssa mökillä, enkä nähnyt poikaa ollenkaan. Harkitsin hetken ajavani 200 km mökille vain onnitellakseni synttärisankaria, mutta järki voitti.

Leevi ja Arttu olivat partioleirillä, koko viikon satoi.

Lomailimme Rodoksella Tärpän, Jonnan, Joonaksen ja Elvin kanssa. Oli lämmintä ja mukavaa.

Juhannusta juhlittiin auttamalla Elvin kummeja muutossa.

Kesäkuun viimeisenä viikonloppuna karkasimme Tärpän kanssa kahdestaan Tampereelle hotelliin. Kävimme Särkänniemessä ja se oli hävettävän hauskaa ilman lapsia!

Heinäkuu

Arttu täytti 8 vuotta.

Pojat tulivat isältään oltuaan koko kesäkuun iskän kanssa mökillä. (Jonna ja Joonas olivat normaalin vuoroviikkosysteemin mukaisesti koko kesän.)

Kävin kaverin kanssa laivalla.


Elokuu

Koulu alkoi. Joonas aloitti ekaluokan, Arttu meni tokalle ja Jonna ja Joonas neljännelle. Minä siirryin oman kylän kouluun ja viiden vuoden erityisopetusrupeaman jälkeen siirryin taas kotitalousopetuksen puolelle.

A cappella -yhtyeemme lauloi Helsingissä Art goes kapakka -tapahtumassa.

Mummoni täytti 90 vuotta. Ajelimme juhliin ja Nikon mielestä kakku oli niin hyvää, että toivoi sitä tarjottavan myös isomummon 100-vuotissynttäreillä.

Jonna ja Joonas aloittivat partion.

Syyskuu

Hirmuinen määrä vanhempainiltoja, niin koululla kuin päiväkodissakin.

Huomasin oman kouluni vanhempainillassa, että kurkku on aika kipeä. Aamulla se oli jo tosi kipeä. Mietin hetken, kehtaanko jäädä töistä pois pelkän kurkkukivun takia, mutta onneksi kehtasin. Aamupäivän aikana nousi kuume. Iltaan mennessä en pystynyt enää nielemään mitään muuta kuin nestettä. Lauantaina nieleminen tapahtui enää itkun kanssa. Imeskelin jääpaloja ja mehujäätä, kuume nousi edelleen. Sunnuntaina keksin vaihtaa buranan panacodiin ja sillä elämä helpottui hieman. Voimia riitti lähinnä nukkumiseen.

Maanantaiaamuna raahauduin työterveyslääkärille. Sain samantien lähetteen Meilahteen nielupaiseen poistamista varten. Kokemus oli jokseenkin inhottava, mutta onneksi hyvin nopea operaatio. Nukuin sen illan ja seuraavana päivänä pystyi taas syömään! Viikon sairasloman episodi poiki ja valitettavasti yksi laulukeikka jäi väliin.

Lokakuu

Alkoi käydä selväksi, että koulunkäynti on Joonakselle liian raskasta. Kiukuttelua ja temppuilua koulussa, karkailua oppitunneilta, tappelua läksyjen kanssa, umpiväsynyt poika koulupäivän jälkeen. Oppilashuoltoryhmä kokoontui ensimmäistä kertaa.

Leevi ja Jonna kävivät partioretkellä.

Syyslomaa vietettiin kotona ja aloin olla hiljalleen vakuuttunut, että useampi päivä saman katon alla koko porukalla ei ole lomailua.

Marraskuu

Jonna täytti 10 vuotta.

Oppilashuoltoryhmä kokoontui toisen kerran Joonaksen asioissa. Joonaksen koulupäivä kevennettiin kolmetuntiseksi ja puhuttiin ekaluokan kertaamisesta.

Arttu oli partioretkellä.

A cappella -yhtyeemme keikkaili kahdesti: oma konsertti marraskuun alussa ja paikallisen viihdekuoron kanssa yhteinen joulukonsertti kuun loppupuolella.

Joulukuu

Jonna ja Joonas antoivat partiolupauksensa ja koko partiolaissakki oli pikkujoululeirillä.

Oppilashuoltoryhmä kokoontui taas. Tärppä käytti Joonaksen yksityisellä lääkäriasemalla, että saimme hänelle lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin. 

Päätimme vaihtaa vuodenvaihteessa lasten asumisviikot kokonaan eriaikaiseksi, etupäässä Joonaksen eduksi. Isommat protestoivat asiaa hieman, mutta näkivät asiassa plussapuolenkin: nyt voi pyytää kavereita yökylään! Aiemmin se on ollut mahdollista lähinnä loma-aikoina ihan simppelisti tilanpuutteen vuoksi.

Joulua juhlittiin Tärpän lasten ja vanhempien kanssa. Joulupukki kävi ja toi hurjan paljon paketteja.

Tänään, 31.12.2013 vietämme vuodenvaihdetta minun lasteni kanssa. Aamu on alkanut sillä, että uppouduin tähän blogihommaan ja pojat olivat salakuljettaneet aamupalajugurtit olohuoneeseen ja Elvi levittänyt Nikon jugurttipurkin pohjat matolle.

Hyvää ja onnellista uuttavuotta!

lauantai 21. joulukuuta 2013

Neljäs adventti


Kadotit enkelin, kadotit tähdenkin. Pian on joulu, äiti miks mustan maan näet vaan?
(Club for Five, Jouluenkeli)

On siellä harmaata. Jotenkin olen aina sitonut mielessäni joulufiiliksen hyvin voimakkaasti lumeen. Viime vuonna oli valkea joulu. Videoin aattoaamuna, kun Leevi, Arttu, Niko ja Elvi lapioivat lunta pihalla. Elvillä oli pieni vaaleanpunainen lapio ja posket punaisena hän tarmokkaasti heilutti lapiota, vaikka lunta siihen ei juuri saanutkaan tarttumaan.


Olen yrittänyt hakea joulufiilistä valoilla ja kynttilöillä. Pimeään vuodenaikaan hohtavat valot ja kynttilät ovat kieltämättä yksi kauneimmista näyistä. Olin pitkään sähkökynttilöiden tiukka vastustaja. Sitten aloin hiljalleen lämmetä hillityille, kirkassävyisille valoille. Värivaloista en pidä vieläkään, mutta toisten pihamailla ne eivät minua häiritse.

No, lapsuudenkodin naapurissa ollut välkkyvä sininen poro ehkä häiritsi vähän.


Lapset ovat tuoneet kotiin jouluaskartelunsa ja välitodistuksensa. Arttu tapansa mukaan sai pelkkää kiitettävää. Suurin joulumielen herättäjä taisi kuitenkin olla Leevin hiellä ja vaivalla ansaitsema englannin kuutonen. Sen arvo on meille kirkas kymppi! Lukemattomia tunteja, kyyneliä, raadantaa, palkitsemista ja kannustusta. Ja siinä se on! Toki riemuitsimme myös ympäristötiedon 9 1/2:sta (täällä saa välitodistukseen myös puolikkaat numerot) ja siitä, että on loma. Ja Artun hyvästä todistuksesta. Täytyy muistaa aina pitää mielessä, että myös aina ja kaikessa hyvin onnistuva lapsikin kaipaa kiitosta, vaikka ei olekaan joutunut paiskimaan asian eteen yhtä paljon töitä.


Kalenterissa on enää kaksi luukkua jäljellä. Koti on joulusiivottu. Elän riemuiten marttojen ohjeen mukaisesti: siivoa kaapit ja komerot jouluksi vain, jos aiot viettää joulun komerossa. Innostuin nyt silti siivoamaan vessan kaapeista kaikki vuosikertakäsivoiteet ja tyhjät hiuslakkapullot sekä jynssäämään lattian oikein erityisen hyvin. Toivottavasti tämä ei ole enne, että vietän joulun vessassa...


Neljäs kynttilä on sytytetty. 

Nyt syttyy neljäs kynttilä, jo joulu sarastaa.
Me odotamme Jeesusta, hän kaikki pelastaa.


Kuusi kannettiin sisään eilen. Siinä on toistaiseksi vain yksi joulukoriste, Nikon tekemä. Maanantaina, kun Jonna ja Joonas tulevat kotiin, lapset saavat koristella kuusen yhdessä. Vielä tänä jouluna tullee alaoksapainotteista, vaikka Jonna onkin venähtänyt viime vuodesta melkoisen paljon.

Rauhallista joulunaikaa Kreecherin residenssistä! Hiljennymme joulunviettoon ilman kiirettä ja stressiä.
Tulkoon joulu!

lauantai 14. joulukuuta 2013

Toiseksi viimeinen

Päädyimme vihdoin siihen, että lastemme vuoroasumista muutetaan lopullisesti. Aluksihan meillä oli joka toinen viikko viisi lasta ja joka toinen ei yhtään. Sitten Elvi syntyi ja kasvatti kummankin viikon lapsilukua yhdellä. Melko pian siirsimme poikien maanantaisen vaihtopäivän perjantaiksi ja lapset olivat meillä arkena eri aikaan. Joka toisen viikonlopun vietimme isolla porukalla ja joka toisen kolmisin Elvin kanssa.

Koulun aloittaminen osoittautui Joonakselle erittäin haastavaksi. Poikaa on jouduttu useamman kerran jopa hakemaan koulusta pois kesken päivän, kun meno on yltynyt niin hurjaksi, ettei koulussa oleminen ollut enää mahdollista. Oppilashuoltoryhmä on kokoontunut jo kolme kertaa tämän syksyn aikana. Neuropsykologisten tutkimusten jono on pitkä ja sinne pääsyä odotellessa on vain tehtävä kaikki mahdollinen, että pojan oleminen olisi mahdollisimman tasaista ja rauhallista kotioloissa.

Niinpä vietämme toiseksi viimeistä viikonloppua isolla porukalla. Vuodenvaihteesta eteenpäin lapset ovat aina meillä eri aikaan. Isommat protestoivat, mutta myöntyivät yllättävän helposti, kun lupasimme, että he voivat edelleen kyläillä toistensa luona ja että kun tehdään jotain kivaa perheen kesken, voidaan tehdä poikkeusjärjestelyitä ja tehdä sitä kivaa koko porukalla. Esimerkiksi hakea uusperheleirille ensi kesänä.

Tänä viikonloppuna viimeisteltiin myös joulumaailma. Tällä kertaa siitä näköjään tuli suorastaan hillitty!



lauantai 30. marraskuuta 2013

Joulua odotellen

Joulukuu on saapunut. Sen myötä tulivat myös joulukalenterit. On muuten ollut kohden helpot kaksi aamua, kun nuorin neiti unikeko on noussut ylös sängystä aivan vapaaehtoisesti kalenteria avaamaan. Kuudesta lapsestamme neljä vanhinta on partiolaisia, joten tietekin meiltä löytyy partiokalenteri. Tästä tuli kyllä minun kalenterini. Taivuin ensimmäistä kertaa suklaakalentereihin. Näin sitä ihminen luopuu vankoistakin periaatteistaan.



Toinen merkki lähestyvästä joulusta on joulumaailma. Sitä rakennetaan hartaudella yleensä ensimmäisen ja toisen adventin välisellä viikolla ja siinä se sitten törröttää vieden yhden keittiön työtasoista. Tänä vuonna teemana on reki ja porot.


Yksi poroista kohtasi ennenaikaisen loppunsa jo kasaamisvaiheessa, kun kuuma sokeri poltti sen verran kipeästi, että poromokoma putosi lattialle. Leevi, Niko ja Elvi huolehtivat ystävällisesti porovainaan asianmukaisesta saattamisesta viimeiseen leposijaansa.


Osa joulumaailmasta on jo koottuna. Kuvaa tulee sitten, kun koko komeus on valmis.


maanantai 18. marraskuuta 2013

Rakkaat sisarukset

Arttu huokailee toisinaan, että on epistä, ettei hänellä ole omaa huonetta. Koen välillä huonoa omatuntoa siitä, että minun valintojeni vuoksi kenelläkään lapsistamme ei tosiaan luultavasti koskaan ole omaa huonetta. Asunnossamme on kolme makuuhuonetta, joista yksi on aikuisten makuuhuoneena. Harkitsimme jossain vaiheessa siirtyvämme olohuoneeseen nukkumaan, jotta lapsille saadaan enemmän tilaa, mutta siitä seuraa väistämättä ongelma: kyllä suurehkoon olohuoneeseemme saa yhden sängyn tungettua, mutta vaatesäilytystilaa ei enää sen lisäksi. Kaappitilasta on puutetta jo muutenkin. Lisäksi arvostan kyllä nukkumisrauhaa sen verran paljon, että ihan heti en luovu makuuhuoneesta. Onhan minunkin sitäpaitsi jaettava se!

Kaksi muuta makuuhonetta on siis lasten käytössä. Toisen jakavat Jonna, Leevi ja Arttu, toisessa majailevat Elvi, Joonas ja Niko. Käytännössä Jonna saa nauttia omasta rauhasta, koska Jonna ja Joonas ovat meillä eri viikolla kuin minun poikani. Joka toinen viikonloppu kummassakin huoneessa on kuitenkin kolme asukasta. Ehkä tämä vielä vuoden tai kaksi menee näin, mutta kohta alamme olla uuden asian äärellä: voidaanko samassa huoneessa pitää tyttöä ja poikia, jotka eivät ole sisaruksia keskenään? Kuinka haluttomia teinit ylipäätään ovat jakamaan huonetta keskenään?

Toistaiseksi ongelmaa ei vielä ole. Jokaiselle on oma sänkynsä, mutta ei ole lainkaan tavatonta, että aamulla Leevi, Arttu ja Niko löytyvät kaikki samasta sängystä. On se oma veli kuitenkin kovin rakas.


lauantai 16. marraskuuta 2013

Arpajaisvoitto


Lueskelen mielelläni blogeja. Ehkä se on minun tapani harjoittaa tirkistelyä, jota telkkarin puolella tarjoillaan reality-sarjoissa. Luonnollisesti eniten tulee luettua blogeja, joissa kerrotaan samankaltaisesta elämäntilanteesta, kuin missä itse elää. Uusperheet ja lapsiperheet lienevät melko hyvin edustettuna seuraamieni blogien listalla.

Joskus näissä blogeissa on myös arvontoja. Olen vähän kehno kommentoimaan blogeja, useimmiten tulee vain luettua. Niinpä arvontoihinkin tulee osallistuttua harvakseltaan. Kävipä siis tavallista suurempi tuuri, että palkinto sattui omalle kohdalle! Nelilapsisen perheen elämästä kertovan Elämää äidin silmin -blogin arpajaisista napsahti voitto kotiin. ( www.elamaaaidinsilmin.blogspot.fi )


Meillä on olohuoneessa television päällä pieni hylly, jonka päällä on koulussa ja päiväkodissa otetut sisaruskuvat lapsistamme. Kesäaikaan siinä on usein kaverina kukkia, pimeänä vuodenaikana kynttilät valaisevat kauniisti. Palkinnoksi tullut äidinrakkautta kuvaava somiste sopiikin tähän teemaan mitä parhaiten!


Kiitokset siis Maikille! Luen blogiasi jatkossakin!


torstai 14. marraskuuta 2013

Syntymäpäivää

Tasan kymmenen vuotta sitten hyvä ystäväni sai pienen (2980g) tyttövauvan ja tuli ensimmäistä kertaa isäksi. Enpä arvannut pitäessäni tuota rääpälettä sylissäni, että kuusi vuotta myöhemmin minusta tulisi hänen äitipuolensa.

Jonna täyttää tänään kymmenen vuotta.

Äitinsä soitti aamulla onnittelupuhelun ja minun teki mieli kutsua hänet meille juhlimaan tyttärensä kanssa. Tiedän, ettei hän astu kynnyksemme yli kuin aseella uhattuna, mutta jotenkin minua riipaisi. Jouduin vasta viime kesänä ensimmäistä kertaa itse sellaiseen tilanteeseen, että en nähnyt lastani hänen syntymäpäivänään. Leevi oli kymmenenvuotispäivänään isänsä kanssa mökillä. Pienen hetken jopa harkitsin ajavani 200 kilometrin päähän ihan vain onnittelemaan ja halaamaan poikaa, mutta järki voitti kumminkin. Juhlimme Leevin kanssa sitten seuraavalla viikolla, mutta eihän se ole aivan sama asia. Tähän saakka poikien syntymäpäivät ovat osuneet niin, että he ovat olleet aina meillä. Poikien isä on käynyt meillä pari kertaa synttärikakkua syömässä. Ehkä tällainen on miehille mutkattomampaa?

Kun aloimme seurustella, lapsemme olivat 2-, 3-, 4-, 5- ja 6-vuotiaat. Kun kesä on ohi, he ovat 7, 8, 9, 10 ja 11. Elvi hieman rikkoo kaavaa.

Tänään alkaakin koko porukan viikonloppu. Sitä aloitellaan viettämällä Elvin kanssa kotipäivää. Elvin päiväkotiryhmässä on vatsatautia ja Elvin paras kaveri laattaa kotonaan. Elville nousi illalla kuume, mutta ainakaan toistaiseksi Pyhä Yrjö on pysynyt toisaalla. Koetan tiivistää ovet ja ikkunat, että se ei meille löytäisikään.

maanantai 4. marraskuuta 2013

Hell...halloween!

Koulussa oli pukeutumispäivä. Pikkukoululaisilla halloween-disco. Leevin kaveri järjesti kauhubileet. Lopulta sitten juhlittiin meilläkin.


Myönnän: minusta koko halloween olisi saanut jäädä Amerikkaan. Mutta kun se nyt näyttää melko vahvasti rantautuneen Suomen puolelle, älkäämme taistelko tuulimyllyjä vastaan. Sen verran tyly olin, etten päästänyt väkeä ihmisten ovensuuhun kyselemään karkin (tai kepposen) perään. Nämä kerjuut suoritettakoon palmusunnuntaina.

Juhlimme sitten kotona. Herkkuja, leikkejä, ongintaa ja tietysti pukeutumista.



Hyvää ruokahalua!

Lapset saatiin nopeassa ajassa kohtuulliseen sokerihumalaan ja riehuvilliin. Melutason noustua rivitaloasuntoon sopimattomaksi annettiin tenaville (viidelle vanhimmalle) taskulamput käteen ja lupa painella lähimetsään fikkarihippaa. Tunnin verra meni hienosti. Sitten Leevi tuli silmät lautasina kertomaan, ettei Arttu ole enää ainoa, joka on pissannut lähileikkipuiston liukumäkeen. (Arttu sai pari vuotta sitten tosiaan tällaisen neronleimauksen ja pääsi pesemään liukumäkeä.) Nyt porukan fiksumuksu oli Joonas. Se siitä fikkarihipasta sitten ja liukumäen pesuun. Jälkiviisaana voi tietysti todeta, ettei riehumistilassa olevan lauman laskeminen pihalle keskenään ollut ihan sieltä kuningasajatusten parhaimmasta päästä.

Kokonaisuutena juhlat olivat kuitenkin onnistuneet. Vaikka välillä näin iso porukka tuntuu aika haastavalta, on mieletön etu siitä, että omallakin porukalla saadaan kunnon kemut aikaan. Leikkeihin riittää tarpeeksi osallistujia ja herkkupöytäänkään ei jää niitä ärsyttäviä jämäpaloja.

Ehkä ensi vuonna kammoillaan uudelleen.

maanantai 28. lokakuuta 2013

Kuka kuuluu perheeseesi?


Suomalainen perhekäsitys on hyvin suppea verrattuna esimerkiksi eteläeurooppalaiseen näkemykseen. Isä, äiti, tytär, poika. Joissain tapauksessa myös perheen kultaisennoutajan katsotaan kuuluvan ydinperheeseen.

Mitä etelämmäksi liikutaan, sen laajemmaksi käsitys muuttuu. Isä, äiti, tytär, poika. Isovanhemmat. Sisarukset. Tädit. Sedät. Enot. Serkut. Siskon mies? Mikä ettei! Siskon miehen sisarukset? Toki!

Uusperheessä saman perheen sisällä voi olla useampi käsitys perheestä. Meilläkin perhekäsitys näyttää riippuvan siitä, ketä on paikalla. Jonna nimeää yleensä minut perheeseensä kuuluvaksi, mutta minun poikani kuuluvat siihen, mikäli ovat paikalla. Joonas puolestaan jättää yleensä minut mainitsematta. Hänellä olkoon oikeus siihen, vaikka minä puolestani katson hänen kuuluvan minun perheeseeni.

Minun poikani toki mieltävät isänsä perheenjäsenekseen, vaikka minun perheeseeni hän ei enää varsinaisesti kuulukaan. Tietenkin lasteni isänä hänellä on ikuinen rooli osana perhettäni.

Saimme uusperheellisten vertaistukiryhmässä tehtäväksi kirjoittaa perheenjäsenten nimet paperille ja ympyröidä nimiä sen mukaan, miten kukin kokee oman perheensä. Aikamoinen systeemi!


Tästä rajattiin nyt pois exiemme näkemykset. Siihen luulisin kuuluvan itsensä lisäksi omat lapset.

Kun minulta kysytään perheestäni, vastaan vaihdellen sen mukaan, kuka kysyy ja mitä on kysytty. Ei kukaan yleensä halua sukuselvitystä.

"Montako lasta sinulla on?"
"Neljä."

"Montako lasta teillä on?"
"Kuusi."

Jälkimmäistä kysymystä seuraa jo usein jatkokysymys, enkä koskaan ole väittänyt, että olisimme ydinperhe. Selostuksesta tulee tosin helposti niin pitkä, että kysyjä katuu, että tuli avanneeksi suunsa.

Minusta olisi äärettömän mielenkiintosta kysellä uusperheiden lapsilta heidän näkemystään siitä, keitä heidän perheeseensä kuuluu. Jos tänne uusperheellisiä eksyy lukemaan, niin ihan puhtaasta uteliaisuudesta haluaisin mieluusti kokemuksia!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Töihin lepäämään ;)

Se loppui kuin loppuikin, loma nimittäin. Hetkittäin epäilin, että se jatkuu hamaan joululomaan saakka. Sarkasmi ei ehkä välity kirjoitetun tekstin kautta aivan täydellisesti, joten tarkennettakoon, että toki minusta oli mukavaa lomailla lasten kanssa.

Sitä en kiellä, ettenkö pääsisi töissä helpommalla.

Maanantaiaamuna juttelin seiskaluokkalaisten kanssa mukavia syysloman kulusta. Sitten ihmettelimme, mitä eroa on tuorehiivalla ja kuivahiivalla. Kun ero oli tehty selväksi, leivottiin pullaa ja kaikilla oli niin mukavaa.

Ruokailuvalvonnan ansiosta sain nauttia toisten valmistaman aterian lähes ilmaiseksi, eikä kukaan keskeyttänyt ruokailuani. Syötyäni vein astiat tiskilinjastoon, josta joku muu huolehti ne tiskattavaksi. Opehuoneessa oli kahvia ja joku etelänreissaaja oli tuonut suklaatakin työkavereille. Ehdin juoda kahvin kuumana ennen seuraavaa oppituntia.

Kasiluokkalaisten kanssa muisteltiin edellisen vuoden asiana kasvisten ravintoarvoasioita ja valmistettiin herkullista minestronekeittoa. Etenkin tytöt epäilivät aluksi, etteivät pitäisi moisesta sopasta, mutta suostuivat sitten maistettuaan muuttamaan mielensä.

Iltapäivällä keräsin vielä Lucia-kulkuetta varten harjoittelevan porukan treenaamaan ruotsin ääntämistä. Onneksi ruotsinopettaja oli mukana. Muuten olisi saattanut tulla hieman hassuja äänteitä.

Leppoisaa ja mukavaa!

Toisaalta, tiistaina tehtiin sama ohjelma. Paitsi että yksi pojista ei millään malttanut kuunnella pullaohjetta loppuun ja laittoi taikinaan kuivahiivan asemesta leivinjauhetta. Toinen poika, joka ei malttanut kuunnella ohjeistusta siitä, kuinka taikinakulho kannattaa tiskata, tunki tiskiharjan kulhoon, joka oli vielä puolillaan hiivataikinaa. Harjan puhdistaminen jatkui sitten vielä välitunnilla. Yhden tytöt kikattivat koko tunnin jotain syyslomalla tapahtunutta poikajuttua, yhdellä tytöllä oli ilmeisesti paha bad hair day, koska tukkaa ei olisi millään voinut laittaa kiinni edes kotitaloustunnilla.

Kasiluokkalaisilla ei mennyt juuri sen kummemmin.

"Onko keiton ohjeesta vielä jotain kysyttävää?"
"Ei oo!"

Muutaman minuutin päästä yksi kysyy, missä kattilassa se soppa tehtiinkään, toinen on jo keittänyt spagetit, mutta ei ole hakenut kasviksia, kolmannessa keittiössä suunnitellaan pussikeiton noutamista lähikaupasta (tai pizzan tilaamista kylän ainoasta pizzeriasta) ja neljännessä pojat haluavat lisätä soppaansa proteiinia ja rikkovat keiton joukkoon kananmunan sillä seurauksella, että ryhmän tytöt kieltäytyvät maistamasta enää koko keitosta.

Ehkä se joululoma on kuitenkin ihan tervetullut sitten kahden kuukauden kuluttua.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Syyslomalla

Viime vuonna kunnassamme oli surkea kahden päivän syyslomanen. Ihmisen kiusaamista sellainen. Joko tai. Ennemmin olisi ollut lomailematta lainkaan. Tuollainen kaksipäiväinen nimittäin vain sotkee arjen rytmin, eikä saa juuri muuta aikaan.

Tänä vuonna palattiin vanhaan ja hyvä niin. Toisaalta monessa perheessä vanhemmat repivät hiuksia päästään: pikkukoululaisia ei oikein voi jättää keskenään työpäivien ajaksi, mutta vanhempien lomat eivät ole yhtä pitkät kuin koululaisten. Moni kutsuu isovanhemmat hätiin, jotkut pitävät palkatonta vapaata ja osa joutuu luottamaan siihen, että ekaluokkalainen osaa lämmittää mikrossa itselleen syötävää ja laittaa dvd-soittimen päälle.

Meillä ei ole tämänkaltaista ongelmaa. Hetkittäin tosin allekirjoittaneesta tuntuu, että lomailun sijaan saan tehdä tupladuunin ilman ylityökorvauksia tai lakisääteisiä taukoja. Loma osui Jonnan ja Joonaksen iskäviikkoon, eli he ovat meillä muutenkin. Minun poikieni isä on tietysti töissä, joten käytämme hyväksi havaittua järjestelyä: pojat heräävät iskälästä aamulla, syövät aamupalan ja fillaroivat muutaman sata metriä meille päiväksi. Iskä soittaa, kun on matkalla töistä kotiin ja pojat fillaroivat takaisin iskälle illaksi ja yöksi.

Tärppä on tietenkin töissä, eli kaaoksen pitäminen hallittuna on minun kontollani. 90 asuinneliötä on ihan ookoo, mutta ei seitsemälle ihmiselle yhtäaikaa ja jatkuvaan käyttöön. Siksi on parempi pitää väki mahdollisimman hyvin aktivoituna, ettei tarvitse toimia ihan niin paljon erotuomarina. Ja mitä enemmän ulkona, sen parempi.





Vähän leipomistakin välillä. Mukavaa puuhaa, joskin se keittiön siivoaminen on vähän tympeämpää.



Ja sentään ihan vapaata leikkiäkin. 



sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Äijäviikko

Olemme kolmisin, kuten yleensäkin joka toinen viikonloppu. Minä, mies ja Elvi. Jonnalla ja Joonaksella on äitiviikko, Leevi, Arttu ja Niko ovat isällään. Olemme järjestelleet vuoroasujalastemme viikot siten, että arkipäivinä he ovat paikalla eri aikaan, mutta joka toinen viikonloppu kaikki yhdessä. Jonna ja Joonas ovat siis meillä aina maanantaista maanantaihin ja pojat perjantaista perjantaihin. Monimutkaista? Ei oikeastaan, vaikka ymmärrettävästi ulkopuolisesta se siltä kuulostaakin. Meillä kokeiltiin vuoden verran viikko-viikko -asumista niin, että kaikki lapset olivat paikalla ja pois yhtäaikaa. Nykyisellä mallilla saamme kuitenkin vähän enemmän tilaa käyttöön ja lapset kuitenkin näkevät toisiaan.

Kaiken tämän härdellin keskellä Elvi joutuu tottumaan siihen, että osa sisaruksista häipyy välillä viikoksi ja kaksi kertaa kuussa hän on muutaman päivän ainoana lapsena.

Elvi selvästi nauttii siitä, että saa toisinaan kaiken huomion aikuisilta vain itselleen. Erityisesti äijän kanssa puuhaaminen on parasta. Elvi kutsuu isäänsä äijäksi. Tämä taisi lähteä siitä, kun neiti pikkuvauvana jokelteli "äijäijäijäijä" ja Tärppä riemastui: "Se sanoi äijä! Tarkoittaa minua!" Siitä lähtien Tärppä kutsui itseään Elville äijäksi ja niin se sitten jäi käyttöön.

Toisaalta tilanne varmasti myös hieman hämmentää hitusen alle kolmevuotiasta. Hän on hiljalleen oppinut, että minä en olekaan Jonnan ja Joonaksen äiti ja Tärppä ei olekaan Leevin, Artun ja Nikon isä. Tai äijä. Luulen, ettei hän oikeasti edes voi vielä sisäistää asiaa, mutta osaa noin ulkoa luetella, kuka on biologisessa suhteessa kehenkin.

Sunnuntaikeskustelua:

Elvi: "Missä Jonna on?"
Äiti: "Jonna on omalla äidillään. Jonnalla on äitiviikko."
Elvi: "Ahaa! Missä Joonas on?"
Äiti: "Joonaskin on äidillä. Joonaksella on myös äitiviikko. Jonna ja Joonas tulevat huomenna kotiin."
Elvi: (Pienen mietinnän jälkeen)"Minulla on äijäviikko!"

torstai 10. lokakuuta 2013

Nikon askartelut

Niko on kova askartelemaan. Eskarista kannetaan kotiin milloin minkäkinlaista taideteosta. Eilinen oli jo omaa luokkaansa.


Elvi joutui kävelemään kotiin, koska Nikon avaruusalus piti kuljettaa kotiin rattailla. Se on kuulemma pienoismalli. Minkähän kokoinen varsinainen avaruusalus sitten on...

lauantai 5. lokakuuta 2013

Kasvatusasiaa

Jokainen, jolla on lapsia, on varmasti miettinyt kasvatusasioita. Uusperheessä näiden asioiden miettiminen on korostetun tärkeää. Parhaimmassa tapauksessa lapsilla on elämässään neljä aikuista, jotka ovat lapsen tukena ja ohjaavat tätä elämässä valitsemaan oikean polun. Pahimmassa tapauksessa lapsen elämässä on neljä aikuista, joista jokainen kiskoo lasta eri suuntiin ja yrittää työntää eri polulle. Tai ei. Ehkä tuo on toiseksi pahin skenaario. Kyllä kaikkein pahin taitaa olla se tilanne, jossa yhtäkään aikuista ei kiinnosta, kuinka lapsi voi ja minkä polun tämä valitsee.

Kun muutimme Tärpän kanssa saman katon alle, yksi ensimmäisistä asioista, joista keskustelimme, oli kasvatusperiaatteet. Helppoa oli se, että kummallakin oli hyvin samankaltainen käsitys asiasta. Hankalaa puolestaan oli se, että kumpikin toteutti periaatteitaan jonkin verran eri tavoin. Lähtökohta oli kuitenkin se, että lapsia kohtaan ollaan johdonmukaisia, oikeudenmukaisia, mieluummin keskustellaan kuin jaellaan määräyksiä (toki ikätasoisesti) ja kummallakin on oikeus ja velvollisuus osallistua toistensa lasten kasvattamiseen.

Töllöntöistä keskustellaan lapsen/lasten kanssa. Jos on aiheutettu aineellista vahinkoa, mietitään yhdessä, kuinka vahinko korjataan. Jos on tullut riitaa sisarusten (kokonaisten tai puolikkaiden) kesken, pysäytetään riitapukarit ja aikuinen auttaa riidan sopimisessa. Jäähypenkkiä on käytetty, jos varoituksesta huolimatta toimintaa ei ole korjattu.

Tämä malli on toiminut aivan mainiosti aiemmassa elämässäni poikieni kanssa. Näytti toimivan myös Jonnan kohdalla. Elviähän ei tällöin vielä ollut. Tähänastiseen kokemusmaailmaani ei ollut vielä kuulunut Joonaksen kaltaista lasta. Sain onneksi hyvää kenttäkokemusta, sillä aloitin työt alakoulun erityisluokassa. Jostain syystä huomasin silti hallitsevani paremmin oppilaiden kanssa toimimisen kuin Joonaksen maailman.

Melko nopeasti kävi selväksi, ettei jäähyistä, palkkiotauluista, rangaistuksista ja toimintaohjeista ollut sanottavaa hyötyä. Joonas motivoitui kyllä palkitsemisjärjestelmästä. Hyvin sujuneesta päivästä sai liimata tarran. Kun tarroja oli viisi, sai pienen palkinnon. Kun tarroja oli kymmenen, sai isomman palkinnon. Taulu auttoi noin viikon. Jäähylle joutuminen aiheutti useamman tunnin kestävän raivokohtauksen, joista pahimmat olivat sellaisia, että poika piti ottaa fyysisesti kiinni, ettei hän riko paikkoja tai satuta itseään tai toisia.

Klassinen tilanne:
Joku lapsista: "Äääääää!!!! Joonas löi mua!"
Aikuinen: "Joonas, tulehan tänne, niin jutellaan, mitä tapahtui."
Joonas: "En haluu!"
Aikuinen: "Tule vaan, on tärkeää, että saat kertoa itse, kuinka juttu meni, ettei sua syytetä sellaisesta, mitä ei ehkä ole tapahtunut."
Joonas: "En haluu tulla!! En tuu!!!"
Aikuinen: "Toiset sanovat, että sinä olet lyönyt. Tämä täytyy selvittää, koska kukaan ei saa lyödä ketään. Siksi sinun täytyy tulla juttelemaan asiasta."
Joonas: "Mä en tuu! EN TUU!!!!!!!! TURPA KIINNI!!!! EN TUUUUUUUU!!!!!!!!"

Tässä vaiheessa muut sisarukset olivat yleensä tajunneet jo poistua paikalta. Jos eivät, oli erittäin todennäköistä joutua tulilinjalle. Aikuisen hommaksi jäi vahtia, että tavarat ja Joonas pysyvät ehjänä. Raivoaminen kesti muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Mahdotonta ennustaa, kuinka kauan.

Tilannehan on äärettömän hankala. Raivarissa olevaa lasta on aivan turha viedä jäähypenkille istumaan. Raivokohtauksen laannuttua ei ole erityisen hedelmällistä ilmoittaa lapselle, että nyt sitten keskustellaan siitä lyömisasiasta. Tuloksena on todennäköisesti uusi raivari. Toisaalta ei voi jättää asiaa käsittelemättäkään. Jos on lyönyt toista, ei kai voi jättää asiaa sikseen ja todeta, ettei puuttuminen mitään auta.

Sitten törmäsin Ross W. Greenen kirjaan Tulistuva lapsi. Suhtaudun aina hiukan varauksella näihin "näin kasvatat riiviöistäsi kultapalleroita" -sarjan opuksiin. Tässä oli kuitenkin järkeä. Tulistuvan lapsen kohdalla rangaistukset ja palkkiot eivät tosiaan useinkaan johda mihinkään. Lähtöajatuksen on, että lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa. Selvä se. Ei kai kukaan lapsi valitse tarkoituksella raivostumista, josta luultavasti seuraa vanhempien tyytymättömyys.

En erittele tarkemmin kirjan sisältöä. Parempi, että asiasta kiinnostunut lukee kirjan itse.

Tässä kuitenkin aiempi klassikkotilanne uudelleen mietittynä:

Joku lapsista: "Ääää, Joonas löi!
Aikuinen: "Joonas, tulehan tänne, niin jutellaan, mitä tapahtui."
Joonas: "En haluu!"
Aikuinen: "Et halua jutella? Mikä hätänä, mikset halua?"
Joonas: "En halua jutella! En oo lyöny!"
Jonna: "Kylläpäs se löi! Mua tähän!"
Aikuinen: "Joonas, meillä on ongelma. Jonna sanoo, että löit, mutta sinusta tuntuu, ettet ole lyönyt. Kuinkahan me voisimme ratkaista tilanteen?"
Joonas: "Niin mutta ku Jonna ärsytti mua. Ja lällätti mulle."
Aikuinen: "Ahaa. Jonna lällätteli sinulle. Se varmasti ärsytti sua tosi paljon."
Joonas: "Niin ärsytti."
Aikuinen: "Jonna on ärsyttänyt sinua ja sinulle tuli siitä paha mieli. Sinä löit Jonnaa ja Jonnaa sattui. Kuinkahan meidän kannattaisi nyt toimia?"
Joonas: "En mä tiedä."
Aikuinen: "Minulla olisi ajatus. Haluatko kuulla sen?"
Joonas: "Okei."
Aikuinen: "Minusta silloin kannattaa pyytää anteeksi, kun on pahoittanut toisen mielen tai satuttanut toista. Mitä sinä olet mieltä?"
Joonas: "Joo. Samaa mieltä."

Ei se tietenkään aina näin mene. Mutta yllämainitut esimerkit ovat molemmat oikeasti tapahtuneet. Vaikka jälkimmäisessä ei annettu varsinaista rangaistusta lyömisestä, en usko, että Joonakselle tai Jonnalle jäi kummallekaan sellaista tunnetta, että lyöminen hyväksyttiin.

Toivottavasti tällä päästään eteenpäin.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kaksi vuotta

Kaksi vuotta sitten sanoimme toisillemme tahdon. Vaikka oli lokakuinen päivä, ulkona paistoi aurinko ja lämpötila kipusi kahteenkymmeneen asteeseen. Paikalla oli vain aivan lähimmät: omat lapset, vanhempamme, sisaruksemme perheineen sekä yhteisen lapsemme kummit perheineen. Kolmisenkymmentä ihmistä tästäkin jo saatiin kasaan.

Joku joskus kysyi, eikö yhtään harmittanut, ettemme pitäneet kunnon juhlia. Vastaan aina, että pidimme me. Juuri sellaiset, kuin halusimme. 


Sain tänään kaksi ruusua, yhden kummallekin vuodelle.

"On vain kaksi ihmistä ja heidän rohkeutensa jättää taakseen yksi elämä ja löytää toinen - luottaen toisiinsa ja osoittaen todellista kärsivällisyyttä ja suvaitsevuutta, antaen toisilleen voimaa ja rakkautta valmiina kohtaamaan mitkä tahansa vastoinkäymiset, joita tulevat vuodet saattavat tuoda." 
-Pam Brown

lauantai 28. syyskuuta 2013

Leipomuksia

Leivoin aikanaan todella paljon. Harrastus on sittemmin vähän jäänyt, mutta jotain tässä viimeisen vuoden aikana on tullut tehtyä. Enemmän oikeastaan kavereille, kuin omalle perheelle. Toki lapset saavat aina synttärikakkunsa, mutta yleensä ne menevät sellaiselle helpolle peruskakku-osastolle.

Elvin kummitädin kolmekymppisiä juhliittin viime marraskuussa halloweenin aikaan, joten kauhuteema oli sitten ruokienkin suhteen. Tämä kakku on lähinnä kermahyytelöä. Näyttävillä muoteilla saa kuka tahansa näyttävän lopputuloksen. 



Joskus koristelun kanssa homma karkaa hanskasta. Kuten tämän viime tammikuisen synttärikakun kanssa. Tämä kakku oli Elville, joka tykkäsi tuolloin kovasti teletapeista. Tämä on vähän sellainen kovan onnen kakku. Se oli juuri nostettu pöytään ja leikattu lautasille, kun Arttu alkoi voida pahoin ja siitä lähtikin koko porukan kiertänyt vatsatauti. Ihme kyllä, kukaan vieraista ei raportoinut saaneensa tartuntaa.


Yritin muka tuota Elvin oikeaa etunimeä piilottaa, mutta eipä se juuri piiloutunut. No, neidillä on niin tuhansittain kaimoja, että olkoon. Ja onhan se Elvikin itsesiassa tytön oikea nimi, ei vain ole kutsumanimenä muuten kuin blogissa.

Allaolevan kakun tein tänään. Tai eilen ja tänään. Teen kakut yleensä niin, että käytän ohuuita kakkupohjia (kääretorttupohjia) ja leikkaan ne muotoon. Kakkuun tulee runsaasti täytettä, jonkka hyydytän liivatteella. Näin kakku ei jää kuivaksi.

Tämä kakku meni työkaverin pojalle. Toiveena oli "prinsessakakkumainen, mutta poikamainen kakku". Toivottavasti on tarpeeksi poikamainen. Ehkä noiden lehtien tilalle olisi voinut jotain miehekkäämpääkin kehittää, mutta noin se nyt halusi tällä kertaa mennä.


Kondiittoritasoiseen marsipaanityöskentelyyn en kykene, mutta jos ei tihrusta liian tarkkaan, niin ihan kelvolliselta se ainakin omaan silmään näyttää. 


Usein minulle käy näiden kakkuhommien kanssa niin, että unohdan ottaa kuvan. Haluaisin kuvia nimenomaan itselle arkistoon, sillä kun joku sattuu joskus onnistumaan oikein hyvin, olisi kiva, jos olisi joku malli, josta katsoa. Kuten esimerkiksi allaolevassa kakussa, jonka tein kuusi vuotta sitten äidilleni. Äiti oli aloittanut juuri spinning-harrastuksen ja ostimme siskon ja veljen kanssa lahjakortin urheiluliikkeeseen. Kakulla koetimme vihjata, mihin lahjakorttia voisi käyttää.



keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Uskomatonta

Joskus asiat sujuvat.

Yleensä tulee kirjoitettu niistä asioista, jotka eivät suju. Etenkin jos ex-osasto aiheuttaa ongelmia, saan helposti pitkiä päivityksiä aikaan.

Tasapuolisuuden nimissä täytyy jakaa tällainenkin ihme: yhteistyökykyä havaittu! Viittaan taas kerran Tärpän eksään. Omani kanssa yhteistyö on sujunut lähes koko ajan ihan muutaman kuukauden hankalaa jaksoa lukuunottamatta.

Joonaksella oli vanhempainvartti viime viikolla. Tärppä ja eksänsä olivat palaverissa yhdessä. Tärppä hämmästeli jo sitä, että palaveri oli sujunut ihan hyvin ja eksä ollut koko ajan oikein asiallinen ja jopa osallistunut keskusteluun. Tyypillisesti hän siis on kuulemma kaikissa palavereissa hiljaa, mikäli tulee paikalle.

Vanhempainvartin jälkeen Tärppä ja ex olivat jääneet koulun pihalle juttelemaan Joonaksen asioista: siitä, kuinka äidin luona on alkanut mennä ranttaliksi. Uskomatonta kyllä, he saivat sovittua jonkinlaisen yhteisen linjan, miten toimitaan, jos vastaavia tilanteita tulee.

Kuluneella viikolla on pitänyt muutenkin olla yhteydessä bonusten äitiin lasten asioissa ja kaikkien asioiden hoitaminen on sujunut tosi mutkattomasti.

Hävettää, kun oma ajatus on ollut lähinnä se, että mistähän nyt tuulee ja minkälainen pommi sieltä kohta putoaa niskaan. Rauhallista kautta on tähän asti aina seurannut jonkinlainen rytinä. Tällaista kautta emme ole vielä nähneet. Tarkoittaako se nyt sitä, että asiat alkavat mennä hiljalleen paremmin vai onko odotettavissa joku vielä isompi rähinä? Lienee viisainta elää päivä kerrallaan ja olla suuremmin stressaamatta asiaa.

lauantai 21. syyskuuta 2013

Viikonloppuasu

Tämmöisen halusin vielä jakaa tänään. Kuvasta näkyy hyvin Elvin suosikkiasu: mahdollisimman paljon hiuskoruja ja mahdollisimman vähän vaatetta.


Oikeastaan on pieni ihme, ettei tyttö ole (käsittääkseni) keksinyt vielä vetäistä vaatteita pois päiväkodissa tai jossain muussa julkisessa paikassa.

Vatsapöpö

Arttu valitti aamulla vatsaansa. Löysällä ja kipeä. Muutaman tunnin päästä kipu hellittikin, mutta vaihtui pahoinvointiin. Sitä kestikin sitten iltapäivään saakka. Poika itki jo, että haluaa oksentaa, että olo helpottuu. Siinä vaiheessa täytyy olla jo tosi paha olo, jos lapsi on itse sitä mieltä, että ykä saisi tulla.

Helpotus tuli oksennuksen muodossa seitsemän tunnin etomisen jälkeen. Poika ampaisi samantien punkasta ylös ja totesi olevansa terve. Äitiä vähän jännittää: menikö se nyt oikeasti tällä ohi ja onko tämä tarttuvan sortin pöpö.

Meillä on sairastettu äärettömän vähän vatsatauteja. Kaikkien neljän lapseni vatsataudit voidaan laskea kahden käden sormilla, joten ei tämä onneksi ole jatkuva riesa ollut. Vähän on pakko valittaa: tietysti ne pari hassua kertaa on iskenyt juuri silloin, kun koko lössi on paikalla yksivessaisessa asunnossamme. Jos nyt jotain riemua täytyy repiä, nämä isot osaavat jo tähdätä pönttöön tai sankoon.

Artulla on ollut joskus pienempänä vähän vastaava pöpö. Maha tuli todella kipeäksi aivan yhtäkkiä ja pari ykää myöhemmin homma oli ohi. Ei tarttunut muille. Peukut ja varpaat sojottavat kattoa kohti, että tämä olisi nyt sellainen yhden miehen tauti.

Harvemmin se toivominen tosin auttaa.

tiistai 17. syyskuuta 2013

Aspergerin syndroomasta

Luin kirjan. Paula Tillin Toisin - Minun Asperger-elämäni. Hyvä kirja. Suosittelen, jos aihe vähääkään kiinnostaa. Kirjailija kuvaa tarkasti, millaista on elää Aspergerin syndrooman kanssa. Ja nimenomaan, millaista on, kun on Aspergerin syndrooma. Ei siitä, millaista on kärsiä Aspergerista, koska kirjailija kertoo Aspergerin syndrooman olevan ehdottomasti hänen vahvuutensa.


Miksi innostuin itse tarttumaan juuri tähän kirjaan?

Sain pikkuveljen ollessani kolmevuotias. Veli oppi ensin puhumaan melko aikaisin, mutta kaksivuotiaana lakkasi sitten puhumasta melkein kokonaan. Veli kulki seiniä pitkin, rakenteli junarataa niin, että uppoutui hommaan täysin, oppi lukemaan kolmevuotiaana ja osasi viisivuotiaana koko Suomen tiekartaston ulkoa.

Olin noin kuusivuotias, kun diagnoosiksi tuli autistinen. En muista, kuka minulle selitti asian siten, että veljen ympärillä on ikäänkuin muuri. "Helppo juttu", ajattelin. "Rikotaan se muuri siitä pois."

Veli karkaili, sai raivokohtauksia, mutta alkoi kuitenkin hiljalleen puhua uudelleen. Muistan, että ääni oli hieman monotoninen ja jutut välillä aika erikoisia. Veli oli äärettömän sääntöorientoitunut ja hänen leikeissään oli aina hyvin tarkkaa, mitä sai tehdä ja sanoa. Tietämättömän isosiskon mielestä oli kauhean hauskaa toimia juuri päinvastoin ja ärsyttää toista.

Veli aloitti koulun yleisopetuksen luokassa avustajan tukemana. Kaverit huomasivat nopeasti, että tyyppi on erilainen kuin muut ja kiusaaminen alkoi. Onneksi joukkoon mahtui aina joku oikea kaverikin.

Jossain vaiheessa koulupolkua vanhempani alkoivat kyseenalaistaa autismi -diagnoosia. Veli oli erikoisuuksistaan huolimatta liian "normaali". En ole koskaan jutellut tarkemmin aiheesta vanhempieni kanssa, mutta ilmeisesti jompikumpi heistä törmäsi jossain artikkeliin, jossa kerrottiin Aspergerin syndroomasta ja oli tajunnut heti, että tässä on pakko olla kyse tästä.

Tämän havainnon jälkeen tutkimukset käsittääkseni uusittiin ja vanhempieni keksimä diagnoosi vahvistettiin. Lääkäri oli puhunut periytyvyydestä ja todennut isälleni, että sieltähän perimä on tullut. Isä oli hämmästynyt: hänkö myös Asperger -henkilö? Tutkimuksia ei koskaan tehty, mutta jälkeenpäin ajatellen isä löysi helpostikin itsestään useita As-piirteitä ja ymmärsi monia lapsuutensa asioita.

Tyypillistä Asperger-henkilölle on viestien kirjaimellinen tulkitseminen. Hyvä esimerkki veljeni teinivuosilta: Veli fanitti Mika Häkkistä ja kummisetänsä oli tuonut jostain reissusta tuliaiseksi formulakuskin kuvalla varustetun t-paidan. Veli näki paidan ja katse kirkastui heti. Sitten kummisetä kysyi: "Olisiko tarvetta t-paidalle." Silmiin syttynyt liekki sammui. "Eipä oikeastaan", totesi veljeni.

Häpesin tolkuttomasti veljeni huonoa käytöstä. Kuinka ihmeessä iso jätkä päästää tuollaista suustaan? Oikeastaan vasta luettuani kirjan tajusin, mistä oli kyse. Veljeltä kysyttiin, tarvitseeko hän paidan. Hänellä oli jo t-paitoja, joten ei hän varsinaisesti tarvinnut sitä. Vastaus olisi varmasti ollut toinen, jos häneltä olisi kysynyt, haluaako hän paidan.

Onneksi setä oli paremmin kartalla, kuin minä tuolloin ja veli sai paidan, vaikkei sitä niin ehdottomasti tarvinnutkaan.

Isä oli kuulemma tehnyt lapsena kutakuinkin saman, kun kylässä oli kysytty ruokapöydässä, että maistuiko ruoka. "Ei maistunut. Oli pahaa", vastasi isä. 60-luvulla koko Aspergerin syndroomaa ei vielä tunnettu ja isäni luultavasti tienasi rehellisyydellään selkäsaunan. 

Minulla on ollut jokunen Asperger-oppilas opetettavana. Kukaan heistä ei ole ollut samanlainen kuin veljeni. Onkin hyvö tietää, että Asperger-henkilöt ovat yhtä erilaisia keskenään, kuin kaikki muutkin ihmiset. Joissain asioissa jopa kadehdin tämän diagnoosin saaneita. Heistä suurimmalla osalla on uskomaton kyky paneutua johonkin itseään kiinnostavaan asiaan ja oppia siitä likipitäen kaikki. Tiedän, ettei minusta löydy koskaan sellaista pitkäjänteisyyttä.

maanantai 16. syyskuuta 2013

Eriarvoiset lapset

Bonuslapset kotiutuivat tänään.

Jonna kertoi, että Joonas oli hermostunut viikonloppuna ja sen seurauksena lyönyt sekä äitiä että häntä, hakenut keittiöstä veitsiä ja heitellyt niitä, yrittänyt rikkoa television, koska oli saanut huonosta käytöksestä tv-kiellon...

Lopulta Joonas oli laitettu omaan huoneeseen ja ovesta käännetty kahva ylös, ettei poika päässyt huoneesta pois.

Joonaksella on aina ollut tulinen temperamentti. Jokaisen lapsen kohdalla on toki tärkeää pitää kiinni säännöistä, mutta Joonaksen kohdalla se on välttämätöntä, kuten myös rutiinien noudattaminen. Lipsahdapa kerran siitä, että läksyt täytyy tehdä heti koulun jälkeen, niin voit olla varma, että koko loppuviikko on yhtä taistelua siitä, täytyykö läksyt tehdä heti koulun jälkeen vai voiko niitä tehdä vaikka illalla sängyssä.

Tärppä on yrittänyt keskustella exänsä kanssa ennenkin siitä, miten tärkeää olisi pitää säännöistä kiinni ja että syyt ja seuraamukset olisivat loogisia ja suurinpiirtein samankaltaisia molemmiss kodeissa. Mutta ei. Meidän ei tule puuttuman hänen asioihinsa.

Yllättäen minun kanssani Tärpän ex keskustelee hieman paremmin, mutta tässä tullaan jo hieman harmaalle alueelle: kuuluuko minun käydä keskustelua siitä, kuinka kasvatetaan lasta, joka ei edes ole minun? Onko minulla edes oikeutta moiseen?

Tiedän, että jos minulle tulee ongelmia jonkun poikani kanssa toimimisessa, voin soittaa poikien isälle ja pyytää tätä pohtimaan ratkaisua kanssani. Hän voi tehdä samoin. Ja on meillä niin tehtykin. Minusta on todella tärkeää, että lapset tietävät vanhempiensa vetävän yhtä köyttä, vaikka he eivät teekän sitä enää yhdessä. Mutta kun minun vetovuoroni päättyy, jatkaa isä siitä, mihin jäin. Ja tarvittaessa siihen naruun kyetään edelleen tarttumaan yhdessä.

Oikeastaan siinä köyden päässä meitä roikkuu tarvittaessa aikamoinen porukka: minä, poikien isä, Tärppä, minun vanhempani, entiset ja nykyiset appivanhemmat... Olen onnellinen ja kiitollinen siitä, mitä minun pojillani on. Ja äärettömän surullinen siitä, ettei Joonas voi saada samaa, kun hän sitä eniten tarvitsisi.

sunnuntai 15. syyskuuta 2013

Hyi, yäk, kihomatoja!

Saimme kummipoikasen yökylään. Viimeksi, kun saimme Rekon meille viikonlopuksi, iski meillä viikko takaperin riehunut norovirus myös häneen. Reko-parka meni niin huonoon kuntoon, että joutui sairaalahoitoon.

Tällä kertaa palautamme kummipojan kotiin kihomadoilla höystettynä. Vieläköhän hän pääsee yökylään...

Elvi alkoi valittaa nukkumaan mennessä, että kirvelee. Ihmettelin hieman, että hän edes osaa moisen sanan. Molemmat kädet kuitenkin haroivat siihen malliin vaippa-aluetta, että kurkattavahan se oli. Ajattelin, että siellä on varmaan kakka ollut housussa jokusen hetken ja polttanut pepun punaiseksi.

Kurkistin tilanteen. Siellä kiemurtelikin pienenpieni mato.

Olemme tähän saakka onnistuneet välttymään tältä riesalta. Se on ihan hyvin, huomioiden, että lapsia on monta ja heistä jokainen on ollut päiväkotilainen. Parhaimmillaan meillä oli yhtäaikaa viisi lasta päiväkodissa.

Kihomadot huomataan yleensä aina illalla, koska ilta-aikaan ne ryömivät kehon ulkopuolelle munimaan ja aiheuttavat kutinaa. Soitimme samantien varoituspuhelut ex-osastolle. Oma exäni kiitti tiedosta ja lupasi hoitaa poikien madotuksen, koska pojat olivat lähteneet meiltä vasta edellispäivänä. Tartunnan riski on siis aika suuri.

Tärpän exältä tulikin kuumia kiviä niskaan. Ihan kauhean kauniita sanoja en ole hänestä tännekään viljellyt, mutta tällä kertaa apu löytyi sieltä. Lääkkeitähän ei tällaisella pikkupaikkakunnalla saa lauantai-iltana mistään, ellei lähde ajelemaan viittäkymmentä kilometriä pääkaupunkiseudulle päivystävään apteekkiin. Häneltä sattui löytymään kotoa ylimääräinen satsi lääkkeitä, jotka hän mielellään meille antoi. Tärppä kävi hakemassa lääkkeet ja Elvi saatiin lääkittyä samantien. Varotoimenpiteenä myös minä ja Tärppä otimme kuurin. Aamulla lääkittiin myös meillä yönsä viettänyt Reko.

Tämän päivän ohjelmassa piti olla maalaamista. Se vaihtui nyt pyykinpesuun, petivaatteiden ja sohvatyynyjen saunotukseen, lelujen pesemiseen ja ovenkahvojen jynssäämiseen. Ei se mitään. Sunnuntaiohjelmaa tämäkin.











lauantai 14. syyskuuta 2013

Viikonloppu, jona ei tehdä mitään.

Isot lapset lähtivät niille toisille vanhemmilleen. Meillä on sellainen mukavan rento viikonloppu, ettei ole mitään ylimääräistä ohjelmaa. Jostain syystä tällaiset viikonloput pysyvät hyvin harvoin ohjelmoimattomina.

Lähdimme aamukävelylle kirkonkylälle. Siellä oli pienet markkinat ja kivahan on käydä katsomassa, kun pikkukylällämme on elämää. Oikeastaan pieni kylämme on todella kaunis. Maasto on vaihtelevaa, rakennuksia ei ole kauhean paljon ja keskellä kylää, korkeimmalla mäellä on nätti pieni kirkko. No, taitaa se olla keskikokoinen, mutta nätti yhtä kaikki. Kuvan vasemmassa reunassa näkyy valkoinen suorakaiteen muotoinen rakennus, joka on työpaikkani. 

Meiltä on kirkonkylälle puolisen kilometriä. Elvi jaksaa siis hienosti kävellä tuon matkan. Rattaat olivatkin mukana lähinnä paluuta varten.

Sekä minun että Tärpän vanhemmat asuvat tällä samalla kylällä. Tärppä on viettänyt täällä koko elämänsä ja minäkin melkein. Olin kolmekuinen vauva muuttaessamme tänne. Opettajaopintoni suoritin Savonlinnassa, sillä reissulla men viisi vuotta. Töiden vuoksi piti kuitenkin palata Etelä-Suomeen ja koska lähisuku ja suurin osa ystävistä asui edelleen täällä, tuntui luontevalta palata kotikylään. Mikäpä täällä on ollessa, kyllä minä viihdyn.


Veljeni muutti aikuistuttuaan Espooseen ja asuu siellä yhä. Emme näe valtavan usein, mutta aina toisinaan hän poikkeaa käymään. Iltapäivällä olikin iloinen yllätys oven takana: vanhempani ja veljeni tulivat vastaleivottu omenapiirakka mukanaan. Turistiin joutavia ja juotiin kahvia.

Minusta on harmi, että sellainen kylässäpiipahtamiskulttuuri on kadonnut. Pelkkä kahvilla käyminen pitäisi aina sopia kalenterin kanssa mahdollisesti kuukausien päähän. Suurin osa ihmisistä ei yksinkertaisesti pidä siitä, että joku tupsahtaa oven taakse. En tee yllärivisiittejä itsekään, koska olen ymmärtänyt kuuluvani vähemmistöön pitäessäni yllätysvieraita mukavana asiana. Tässä suhteessa onkin äärettömän hauskaa, että vanhempamme asuvat samalla kylällä. Ainakaan he eivät ole reklamoineet ääneen, etteivät tykkäisi siitä, että piipahdamme. Toki täytyy käyttää harkintaa, jos piipahtaa koko revohkan voimin.

Koska tänä viikonloppuna ei pitänyt tehdä mitään, huomasimme yhtäkkiä remontoivamme isojen lasten makuuhuonetta. Eihän remppaamista lasketa, koska silloin ei kuitenkaan lähdetä kotoa mihinkään?

tiistai 10. syyskuuta 2013

Haaste

Sain Maikilta haasteen. Ja heti, kun lupasin tarttua siihen, muistin, että minullahan on roikkunut tallennetuissa teksteissä vaikka ja kuinka kauan Rouva K:n lähettämä meemi, johon aloin vastata, mutta joka jäi siinä vaiheessa kesken. Täytyypä kaivaa se esiin ja tehdä loppuun!

Tästä aiheesta saisinkin helposti kokonaan oman postauksensa: kesken jääneet hommani.

Mutta tähän blogihaasteeseen. Tämän tarkoituksena on tehdä tunnetuksi blogeja, joilla on alle 200 lukijaa. Mukaan minut haastoi Elämää äidin silmin -blogin ( http://www.elamaaaidinsilmin.blogspot.fi/ ) Maikki. (Jep. Myönnän: en ole vielä keksinyt, kuinka iPadilla tehdään linkittäminen.)

Haasteen säännöt:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.


Eli 11 asiaa minusta:

1. Olen asunut suurimman osan elämästäni samalla paikkakunnalla.
2. Tiesin jo nuorena, että haluan ison perheen.
3. En tiennyt, että toiveeni toteutuisi näin kirjaimellisesti.
4. Minulla on kolme ihanaa poikaa ja ihana tytär.
5. Minulla on suloiset bonuslapset, joista tykkään valtavan paljon, ihan oikeasti!
6. Kuka tahansa ihanista, suloisista lapsista saa minut toisinaan hermoromahduksen partaalle.
7. Olen naimisissa.
8. Asuntovelkaakin on.
9. Leipätyökseni opetan yläkoululaisia.
10. Rakastan musiikkia!
11. Osaan puhua kreikkaa.


Vastaukseni kysymyksiin:

1. Mitä kuuluu? Kiitos, tänään jo oikein mukavaa. Kurkkukipu hellittää hiljalleen.

2. Lempivuodenaikasi? Ehdottomasti kesä. Pidän vuodenaikojen vaihtelusta, mutta pimeys, kylmyys ja kurakelit masentavat tolkuttomasti.

3. Tupakoitko? En.

4. Lempivärisi? Tämä on yksi maailman vaikeimpia kysymyksiä. Minusta on ihana katsella kirkkaita värejä. Sisustuksessa suosin melko neutraaleja sävyjä pienin piristysruiskein. Pukeudun ihan liikaa mustaan. Violetti ja turkoosi tuntuvat juuri nyt parhailta, joskaan eivät yhdessä. Ensi viikolla varmaan jo muut värit.

5. Harrastuksesi? A cappella -yhtyeessä laulaminen, kaikenlaiset musiikilliset viritykset noin muutenkin, kuntoilu, tytärpuolen kanssa viikottainen ratsastustunti.

6. Lempivaatteesi? Pakko vastata farkut. Hienoja juhlia lukuunottamatta ne käyvät lähes minne vain. Toki edustusfarkut ovat eri housut, kuin pihahommiin varatut.

7. Puhelinmerkkisi? IPhone 4s. Tykkään.

8. Tykkäätkö jäätelöstä? En ihan kauhean paljon. Tervajäde oli aika kiva yllätys.

9. Paras näkemäsi elokuva? Tämä on yhtä vaikea, kuin lempivärikin. Riippuu fiiliksestä. Sisareni puolesta oli aika vaikuttava, vaikka ihan ennalta-arvattava lässytysleffa olikin.

10. Lempi TV-sarja? Kosto on aika kova. Frendit ja Sinkkuelämää kestävät kyllä useammatkin katsomiset.

11. Onko sinulla lyhyet vai pitkät hiukset? Juuri nyt pitkät. Näiden vuoksi tosin joku muu on luopunut (luultavasti riistohintaan) omistaan. Pääsin siis koekaniiniksi hiustenpidennyskoulutukseen ja karvani ovat 30 cm todellista pidemmät. Pakko tunnustaa, että tykkään kovasti.

11 kysymystä eteenpäin:

1. Mikä saa sinut nauramaan?
2. Mikä saa sinut suuttumaan?
3. Sulje silmät ja käänny ympäri. Avaa silmäsi. Mihin katseesi kiinnittyi ensimmäisenä?
4. Tutustut pariskuntaan, jolla on monta lasta. He esittelevät: "Nää kaks on mun, tää yks on ton, sit nää on meidän yhteisiä ja sit meil käy aina välillä ton etälapsi." Ensimmäinen rehellinen ajatuksesi?
5. Mistä käyttötavarastasi luopuminen tekisi eniten tiukkaa?
6. Kauppaan on 200 metriä matkaa. Sataa vettä. Käsi sydämellä: kävellen vai autolla?
7. Minkä asian opettaminen pitäisi lisätä peruskoulun opetussuunnitelmaan?
8. Pakollinen matemaattinen tehtävä: paljonko on 2+3x2?
9. Viisi minuuttia aikaa pakata viikonlopun reissua varten. Onnistuuko?
10. Mikä lämmittää kylmänä talvi-iltana parhaiten?
11. Suurin osa rakastaa makeita, pitkiä yöunia. Venytätkö niitä mieluummin illan pöästä vai aamun puolelta?

Mukaan haastaminen onkin nyt astetta haastavampi homma, koska en ole aktiivisesti seurannut yhtätoista blogia, joilla olisi alle 200 lukijaa. Hassulta tuntuu heitellä ihan "randomisti" haasteita eteenpäin. Mahdanko rikkoa sääntöä kamalan pahasti, jos haastan ne blogit, joita seuraan ja lisään sitten uusien tilaisuuksien tullen?

Vihervaara: http://vihervaarantalo.blogspot.fi/
Sekalaista sakkia: http://sekalaistasakkia-sankari.blogspot.fi/
Iskä ja iltatähdet: http://iskajailtatahdet.blogspot.fi/
Kiitollinen kirjuri: http://krishnanen.vuodatus.net/

Viimeisen blogin kohdalla en pääse vaklaamaan lukijakunnan määrää, koska blogi on eri blogipohjalla.
Kyseessä on kuitenkin ihan mieletön uusperhe, jossa on noin perisuomalaisittain ajateltuna hieman toisenlainen
arvomaailma ja toimintakulttuuri. Suosittelen lämpimästi kurkistamaan! Allekirjoittanut on ainakin löytänyt monta kertaa
ajattelun aihetta Kirjurin blogista.

maanantai 9. syyskuuta 2013

Ei ollutkaan angiina

Se ei tosiaan ollut pelkkä siili kurkussa. Eikä edes pelkkä angiina.

Usko alkoi loppua eilisiltana, kun antibiootista ei ollut minkäänlaista hyötyä. Pahimmat peitteet hävisivät, mutta nielu jatkoi turpoamistaan niin, ettei siitä oikein mennyt mitään enää läpi.

Mitä tekee fiksu kansalainen? Googlaa! Heti löytyi google-diagnoosi: nielupaise. Ensimmäisestä linkistä joukko kauhutarinoita paiseen tyhjentämisestä ja siitä, miten pahasti operaatio oli mennyt pieleen. Päätin, ettei minulla ole ainakaan tuota, otin lisää kipulääkettä ja painuin nukkumaan. Kipulääkkeen teho riitti aamukolmeen. Sitten oli pakko nousta ylös ja myöntää tappio. Pakko sitä kurkkua on lähteä näyttämään.

Nuori työterveyslääkäri katsoi kurkkuun ja totesi: "Oho! Aikamoinen paise täällä on."
Nuorehko opettaja siinä potilaspenkissä päästi suustaan jotain kansankynttilälle sopimatonta ja tunnusti googlanneensa jo tyhjentämisprosessin kulun. Lääkäri oli oikein myötätuntoinen ja lupasi, että toimenpide itsessään on sekuntien juttu.

Sain lähetteen Meilahteen. En uskaltanut lähteä ajamaan itse, vaan hätyytin Tärpän kuskiksi. Onneksi heillä oli työmaa sellaisessa vaiheessa, että hän pystyi lähtemään. Sain lietsottua itseni kunnon paniikkiin siihen mennessä, kun olimme perillä ja kun kyse on päivystysoperaatiosta, sai odotushuoneessa vielä kaupan päälle pari tuntia lisäpanikointiaikaa.

Itse operaatio sitten. Sisältää ällöttäviä kohtauksia, ei herkimmille. Ei kuitenkaan sisällä pelottelua, luita tai suolenpätkiä.

Istuin toimenpidetuoliin ja sain muodikkaan muovisen esiliinan. Toimenpidettä suorittava lääkäri katsoi kurkun, nielun ja korvat ja totesi paiseen olevan iso, mutta hyvässä paikassa ja lupasi nopean toimeenpiteen hänkin. Lupasi myös, että se sattuu.

Paikalla oli myös nuori lääkäri, joka ei ollut nähnyt nielupaiseen puhkaisemista. Ei siinä mitään, tervetuloa paikalle. Vanhempi kollega kertoi, että on tärkeää pitää instrumentit oikeassa asennossa, ettei puhkaise kaulavaltimoa. Yhdyin lauseeseen täydestä sydämestäni.

Paljon puudutetta, pieni hetki vaikutuksen odottamista. Sitten pieni viilto paiseen pintaan (ei tuntunut miltään) ja pihdeillä paise auki (tuntui!). Jollain pienellä imurilla sitä mätää sieltä imettiin, mutta toimenpiteen kokonaiskesto laskettuna siitä viillon tekemisestä siihen, että kaikki kamat oli suusta pois, oli ehkä 15 sekuntia. Tulehduseritettä ja verta sai toki syljeksiä vartin verran, mutta puudute aiheutti sen, ettei sitä oikeastaan edes maistanut.

Ällöjutut loppuvat, voi lukea taas.

Kotiin päästiin lähtemään heti, kun haava eibvuotanut enää. Istuskeltiin ehkä kaksikymmentä minuuttia aulassa. Kipu hellitti nopeasti ja siihen mennessä kun olimme ajaneet tunnin matkan kotiin, kipu oli käytännössä poissa. Olin siis kiskonut isoja lääkeannoksia ja itkenyt kivusta lääkityksestä huolimatta neljän vuorokauden ajan. Puolitoista tuntia toimenpiteen jälkeen kurkkuun ei sattunut enää käytännössä lainkaan.

Kokonaisuudessaan ei siis mikään miellyttävä toimenpide, mutta ei todellakaan sen kaiken pelottelun arvoinen. Tiedän, että kaikilla se ei mene näin hyvin, mutta minusta on tärkeää, että joku voi kertoa myös sen, että toimenpide voi olla ihan inhimillinen.

Huomisen aion pyhittää syömiselle!

lauantai 7. syyskuuta 2013

Ei pelkkä siili kurkussa...

Burana. Panacod. Strepsils. Bafucin. Kefexin. Ja vielä yksi, jonka nimeä en muista.

Kuvittelin äsken olevani jo siinä kunnossa, että pystyn käymään lähikaupassa. Epäilin jo, etten pääse sieltä kaupasta pois, kun lattia keinui ja silmissä musteni.

En ole varmasti ikinä ollut näin kipeä. Ihan vain kurkkukivulla se alkoi. Sitten nielu alkoi turvota. Sitten nousi kuume. Nieleminen sattui jo niin kovin, että itku pääsi joka kerta, kun oli pakko nielaista. Ja se itkeminen sattui niin kovin, että itketti vielä lisää. Edelleen kurkku on järkyttävän kipeä, mutta nieleminen sujuu jo irvistellen. Ehkä tästä vielä noustaan.

En voi kuin olla kiitollinen Tärpälle, joka otti tilanteen haltuunsa. Minä olen nukkunut koko eilisen ja tämän päivän. Ja luonnollisestihan nyt on se viikonloppu, kun kaikki kuusi lasta ovat paikalla. Toivottavasti tämä ei ole kauhean tarttuvaa lajia. Ei kai bakteeritulehduksen pitäisikään olla?

Ajattelin viime tammikuisen seitsemän hengen vatsataudin olleen horroria. (Huom! Vain yksi vessa!) Tarkastelen mielipidettäni. Kaikessa kamaluudessaan se tauti kesti vain noin puolesta vuorokaudesta vuorokauteen per pää ja oli kokonaisuudessaankin lusittu neljässä päivässä. Tämä kuulemma saattaa kestää viikon. Eli jos tämä tästä tarttuu, tiedossa on mielenkiintoinen kuukausi.

Että semmoinen angiina.

sunnuntai 1. syyskuuta 2013

Äidin naapurisopu iskän vastuulla?

Tärpän puhelin soi. Joonas soittaa äitinsä luota. Puhelimesta kuuluu lähinnä mölinää ja huutoa, josta ei saa selvää. Kuulostaa aluksi siltä, että lapsilla on joku riehumisleikki kesken ja taskupuhelu on lähtenyt iskälle, kun puhelimesta jäänyt näppäimet lukitsematta. Tarkemmin kuunneltuna ääni on itkunsekainen.

Tärppä sulkee puhelimen soittaakseen Jonnalle, mutta ei ehdi näppäillä numeroa, kun lasten äidin naapuri soittaa.

"Sori nyt, kun soittelen tätä sinne, mutta Joonas on hakannut kohta puoli tuntia ovea ja huutanut äitiä päästämään sisään."

Puhelun jatkuessa käy ilmi, että lasten äiti on tehnyt usein niin, että hän häipyy omille asioilleen ja jättää lapset keskenään milloin pihalle, milloin naapuriin. Jonna ja Joonas viettävät naapurissa paljon aikaa, tämän tiesimmekin. Naapurissa on samanikäisiä lapsia ja he leikkivät mielellään keskenään. Sitä emme tienneet, että he viettävät siellä käytännössä koko äitiviikon, viikonloppuisin myös yöt ja ruoka-ajat. Naapuri alkaa kaivata jo kotirauhaa, mutta vaikka äidille on tästä sanottu, ei ole kummempaa muutosta tapahtunut. Naapuri astui hätiin tässäkin ja haki oven takana huutavan Joonaksen heille odottamaan, että äiti tulee kotiin. Tärppä lupaa yrittää jutella eksänsä kanssa.

Tärppä soitti eksälleen. "Tää on aika hankala asia, ei todellakaan ole tarkoitus haastaa riitaa, mutta aattelin, että olisi reiluinta jutella tästä asiasta ihan suoraan. Pekka siitä naapurista soitti, että..."

Tärppä sai kuulla, että Pekka kuulemma valehtelee.

Inhottavaa, kun tämän pitää olla tällaista. Tärpän eksälle emme halua yhtään mitään pahaa, päin vastoin. Hän on lasten äiti ja lapsille yksi maailman tärkeimmistä ihmisistä. Miksi, miksi, miksi se maailman tärkein ihminen ei tajua, ettei lapsia voi jättää pihalle kertomatta, mihin itse on lähtenyt? Miksi isän täytyy soittaa ja kertoa tämä asia? Isältä tullutta asiaa kun ei tässä tapauksessa oikein muutenkaan haluta ottaa vastaan, saati kun kyse on näin arkaluontoisesta asiasta.

Tiedän olevani hieman ylisuojeleva lapsiamme kohtaan, niin omia kuin noita bonuksiakin. Väitän silti, ettei ole liiallista suojelua huolehtia siitä, että alakouluikäiset lapset tietävät, missä vanhemmat ovat ja kuinka kauan. En halua leikkiä äitiä lapsille, joilla on jo äiti. Välillä vain tuntuu siltä, että minä paikkailen aika isostikin äidin aiheuttamia reikiä. Teen sen kyllä, mutta kai jokaiselle olisi parasta se, ettei niitä paikattavia reikiä tarvitsisi tehdä ainakaan jatkuvasti?