maanantai 29. huhtikuuta 2013

Kahvikestejä ja maasikoita

Elvi: "Kahvia! Ota! Ja hilloa!"
Jonna: "Ota Elvi tästä mansikka." (Tarjoaa Elville mytätyn punaisen sukan.)
Elvi: "Joo! Maasikka!" (Elvi tunkee koko sukan suuhunsa.) "Yäk! Maasikka pahaa!"

Iloitsen isosti siitä, että isot ja pienet ipanaiset tulevat keskenään melkoisen hyvin toimeen. Oikeastaan jos jotkut tappelevat, niin isommat keskenään. Leluista, pelivuoroista, siivoamisesta, kylppärivuoroista. Perussettiä siis.

Ja joskus vähän siitä, kenen sisko Elvi on eniten.

Pikku-Kalle -vitsit ovat koululaisten kesken kovassa huudossa. Erityisesti, jos vitsin kertomisen varjolla voi päästää suustaan ruman sanan, jonka sanomisesta muutoin tulisi sanktiota. Jostain syystä kolme vanhinta fanittaa ihan täysillä Sami Hedbergiä, vaikka eivät todennäköisesti ymmärrä ollenkaan, mistä näissä stand up -vitseissä on kyse. Kettu ja supikoira ylittämässä autotietä on vain ilmeisesti hulvattoman kivaa.

Ja silti, vaikka meno alkaa vanhimpien kohdalla jo etäisesti väläytellä edessä olevaa teinimeininkiä, on väki aina valmis kahvikutsuille.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Ystäväni Tiia

Opiskelin ammattiini Savonlinnassa. Siellä tutustuin Tiiaan. Yhdistävänä tekijänä -yllättäen- samanikäiset lapset. Kahvittelimme toistemme luona lähes päivittäin lasten leikkiessä keskenään. Mikä sattuma oli tavata aivan vieraalla paikkakunnalla ihminen, jonka ajatusmaailma kohtasi täydellisesti oman ajatusmaailman kanssa. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä oli kotiäitiurani hauskinta aikaa. Se oli myös helpointa aikaa. Toinen ymmärsi täysin, kun kertoi laittaneensa korvatulehdusta itkeneen lapsen kanssa valvotun yön jälkeen aamulla maitopurkin astiakaappiin ja murot pakastimeen.

Valmistuin ja muutimme töiden perässä Etelä-Suomeen. Ystävyys säilyi välimatkasta huolimatta. Ajelin välillä poikien kanssa Savonlinnaan ja Tiia pakkasi toisinaan lapset autoon ja ajoi tännepäin.

Eräänä iltana sain puhelun. Tiia oli palannut lastensa kanssa reissusta päivää suunniteltua aiemmin. Kotoa löytyi paitsi oma mies, myös toinen nainen.

Tiia ja lapset muuttivat Etelä-Suomeen. Tapasimme taas säännöllisemmin, kun välimatka muuttui 350 kilometristä 30:een. Seurasin vierestä ystäväni erokipuilua ja olin hiljaa kiitollinen siitä, etten ollut joutunut kokemaan vastaavaa.

Samana vuonna erosi toinenkin ystäväni, miespuolinen sellainen. Yritin leikilläni parittaakin Tiiaa tälle, siitä ei leikkiä kummempaa koskaan tullut. Kuusi vuotta myöhemmin saan olla ihan tyytyväinen, ettei tullut. Tärppähän tämä eronnut ystäväni siis oli.

Oman parisuhdesotkuni voi halutessaan kahlata vanhasta blogistani. Menemättä siihen sen enempää voin todeta, miten ihmeellisesti elämä on meitä kaikkia kuljettanut eteenpäin.

En ollut nähnyt Tiiaa vuoteen. Eilen soi puhelin: "Ootteko kotona? Ajetaan kohta siitä ohi."
Oltiin kotona. Ovesta astui Tiia vatsa kauniisti pyöristyneenä. Tiesinhän minä, että hän oli löytänyt reilu vuosi sitten ihanan miehen. Tästä en tiennyt.

Pitäisi nähdä useammin. Pitää nähdä useammin. Ja kuinka onnellinen olen, että Tiia on nyt siinä pisteessä, kuin on. Hän, jos kuka on onnensa ansainnut.

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Juhlaa

Keväällä ja kesällä on synttärisuma.

Minä, äitini ja Joonas olemme maaliskuisia, Tärppä ja isäni huhtikuussa syntyneitä. Kesäkuussa on Leevin ja Nikon synttärit, heinäkuussa juhlii Arttu. Ja koska poikien synttärit osuvat koulujen kesäloma-ajalle, juhlitaan kaverisynttäreitä touko- ja elokuussa. Kun siis kakkukausi alkaa maaliskuussa, se jatkuu useamman kuukauden putkeen.

Meillä on vietetty synttäreitä aina jollain tavoin, myös aikuisten kohdalla. Aikuisille ei sentään järjestetä juhlia, kuin tasakympeillä, mutta kahvia ja kakkua on sentään ollut aina tarjolla.

Tykkäsin aiemmin leipoa kakkuja. Viime vuosina harrastus on jäänyt vähän vähemmälle. Tänään kahviteltiin Tärpän juhlapäivän kunniaksi tällaisen kakun voimin. Ehkä tätä harrastusta pitäisi hiljalleen herätellä taas eloon.



tiistai 9. huhtikuuta 2013

Mitä ihmettä?

Missä vaiheessa ihminen kasvaa ohi lattialle nukahtamisesta? Tulee ymmärrys siitä, että on jo niin väsynyt, että kannattaisi siirtyä sänkyyn. No, näitä arviointivirheitä tulee kyllä allekirjoittaneellekin. Yhdistelmä leffa+sohva+ilta saa melko varmasti aikaan sohvalle nukahtamisen. Siitä sitten heräillään puoliltaöin niska jäykkänä.

Jostein Gaarderin kirjoittamassa Sofian maailmassa pohditaan, miksi ihminen menettää kykynsä ihmetellä. Asioista tulee itsestäänselvyyksiä. Tarkasti ajatellen, onhan vallan merkillistä, että muuttolinnut palaavat joka vuosi samaan paikkaan. Tai että vuodenajat vaihtuvat. Tai että joulukaktus kukkii jouluna. Kirja kertoo esimerkin lapsesta ja äidistä, jotka istuvat keittiössä ja yht'äkkiä isä kohoaa ilmaan. Lapsi hämmästyy - tottakai. Onhan se erikoista. Toisaalta isä tekee muutenkin kaikkea kummallista, kuten pöristelee hurisevalla laitteella kylppärissä ja tulee takaisin ilman partaa. Äiti puolestaan ei ehkä osaa ihmetellä, hän kauhistuu. Saattaa ehkä pyörtyä säikähdyksestä. Eiväthän ihmiset lennä. Äiti tietää tämän, lapsi ei.

Lastemme mietintöjä ja ihmettelyitä:

"Onko isovaari vielä hautaisena, vai joko se nousi taivaaseen?"
"Mehu on hyvää, kaakao on hyvää. Miksei mehukaakao ole hyvää?"
"Miten Anssi Kela voi kuulua yhtäaikaa radiosta ja näkyä telkkarista?"
"Kun minä olen aikuinen, onko Elvi vielä silloinkin päiväkotilainen?"
"Voinko minä lentää, jos rakennan kahdesta leijasta siivet?"

Voi, kun he säilyttäisivät tuon vielä pitkään.

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Mount Everest

Pysyvä sisustuselementti: pyykkiteline.

Pesukone pyörii päivittäin. Onneksi pyörii. Eihän pyykinpesu sinänsä ole mikään juttu nykyaikana, kun pesukone hoitaa homman. Pyykin ripustaminenkin on ihan ok. Viikkaaminen on tyhmempää hommaa, kuin mikään muu.

Neljä melko samanikäistä ja -kokoista poikaa suht samankokoisissa vaatteissa tuottaa erityisesti isännälle suunnattomia vaikeuksia. Pyykkien viikkaaminen onkin langennut aikalailla minulle. Helpommalla pääsen, kun teen itse, koska muuten Tärppä tulee jatkuvasti roikottamaan jotakin vaatekappaletta nokkani eteen: "Kenen tää on?"

Eikä asiaa auta yhtään se, että vaatteet tietysti kiertävät pojalta toiselle. Kun vihdoin on oppinut, että oranssi dinopaita on Artun, se onkin jo jäänyt Artulle pieneksi ja siirtynyt Joonaksen kaappiin.

Minulta vei muuten liki kymmenen vuotta tajuta, että kaikkien lakanoita ei ole pakko vaihtaa samana päivänä. Helpotti ruuhkaa pyykkivuoren muistuttaessa Mount Everestiä.

Pyykinpesuun on kehkeytynyt jonkinlainen viha-rakkaussuhde. Puhtaan pyykin tuoksu on ihana. Vastavaihdettujen lakanoiden väliin kömpiminen on melkein parasta maailmassa. Pino pestyjä, viikattuja kestovaippoja on kiva näky (joo, olen vähän hölmö). Kahdeksan ihmisen pestyt vaatteet viikattuna sohvalla on liki taideteos. Vielä kun ne itsestään leijailisivat siitä kunkin omaan kaappiin.




Viimeisintä säätöä

Meillä vuoden kulku menee kutakuinkin Tärpän ex-puolison järjestämien härdellien mukaan. Välissä on aina rauhallisempi kausi. Nyt on taas härdellivaihe. Itseasiassa isompibhärdelli, kuin koskaan aiemmin.

Tämä ex nimittäin haluaa muuttaa eri paikkakunnalle, mikä ei sinänsä ole ongelma. Muuttaa, jos tahtoo. Ongelma on siinä, että lapset ovat vuoroasujia, eikä vuoroasuminen tietenkään ole mahdollista, jos välimatkaa on 50 km.

Tärppä ja ex ovat aika rankasti eri mieltä siitä, kumman luona lasten tulisi nyt sitten jatkossa asua, jos ex aikoo toteuttaa muuttoajatuksensa. Ex on kyllä ollut muuttamassa muutaman vuoden sisällä pariinkin otteeseen, eikä ole kuitenkaan aiettaan toteuttanut. Jääpi nähtäväksi, kuinka pitkälle prosessi tällä kertaa etenee. Luultavasti vähän pidemmälle, koska nyt kuviossa on jo lastenvalvoja ja asianajaja mukana.

Erityisen kurjan jutusta tekee se, että ex on keksinyt mennä puhumaan lapsille tästä muutosta jo ihan faktana. Että he muuttavat ja koulu vaihtuu. Nyt Jonna ja Joonas ovat sitten ihan sekaisin, että pitääkö vaihtaa koulua vai ei, ollaanko muuttamassa, eikö olla muuttamassa, nähdäänkö pikkusiskoa sitten enää ollenkaan...?

En minä ole mikään määrittämään, mikä on oikea tapa toimia. Sen verran väitän kumminkin jo ammattinikin puolesta ymmärtäväni, että 9- ja 7-vuotiaiden lasten ei kuulu joutua miettimään tällaisia asioita. Suututtaa, surettaa.

sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Tervehdys

Vuodatin uusperheemme onnea ja sitä toista puolta muutaman vuoden verran Vuodatuksessa. Kyllästyin siihen jatkuvaan toimimattomuuteen ja huonoon soveltuvuuteen mobiililaitteella päivittämiseen, joten kokeillaampa täällä nyt uutta alkua.

Jos olet kiinnostunut siitä, miten kaikki alkoi, kurkista vanha blogi osoitteessa www.uusionni.vuodatus.net

Sekasoppamme koostuu seuraavista aineksista:

Minä, Kreecher (vanhassa blogissa Liisa). 31-vuotias opettaja, harrastajalaulaja (a cappella -yhtyeessä), äiti kolmelle pojalle ja yhdelle tytölle, (ilkeä) äitipuoli yhdelle tytölle ja pojalle.

Tärppä (vanhassa blogissa Antti), 37-v. Uusi onni, eli puolisoni.

Leevi (10), Arttu (8) ja Niko (6) ovat edellisestä liitostani ja siis omi biologisia lapsiani.

Jonna (9) ja Joonas (7) ovat Tärpän edellisen liiton hedelmiä.

Elvi (2) on minun ja Tärpän yhteinen tytär.

Viisi vanhinta ovat vuoroasujia, viikko-viikko -systeemillä mennään. Ainakin vielä. Tärpän ex kohauttelee aina toisinaan milloin milläkin, nyt uusin päähänpisto on, että hän haluaa vaihtaa paikkakuntaa. Tämä tuonee muutoksia asumisjärjestelyihin.

Tervetuloa mukaan. :)