Opiskelin ammattiini Savonlinnassa. Siellä tutustuin Tiiaan. Yhdistävänä tekijänä -yllättäen- samanikäiset lapset. Kahvittelimme toistemme luona lähes päivittäin lasten leikkiessä keskenään. Mikä sattuma oli tavata aivan vieraalla paikkakunnalla ihminen, jonka ajatusmaailma kohtasi täydellisesti oman ajatusmaailman kanssa. Näin jälkikäteen ajateltuna tämä oli kotiäitiurani hauskinta aikaa. Se oli myös helpointa aikaa. Toinen ymmärsi täysin, kun kertoi laittaneensa korvatulehdusta itkeneen lapsen kanssa valvotun yön jälkeen aamulla maitopurkin astiakaappiin ja murot pakastimeen.
Valmistuin ja muutimme töiden perässä Etelä-Suomeen. Ystävyys säilyi välimatkasta huolimatta. Ajelin välillä poikien kanssa Savonlinnaan ja Tiia pakkasi toisinaan lapset autoon ja ajoi tännepäin.
Eräänä iltana sain puhelun. Tiia oli palannut lastensa kanssa reissusta päivää suunniteltua aiemmin. Kotoa löytyi paitsi oma mies, myös toinen nainen.
Tiia ja lapset muuttivat Etelä-Suomeen. Tapasimme taas säännöllisemmin, kun välimatka muuttui 350 kilometristä 30:een. Seurasin vierestä ystäväni erokipuilua ja olin hiljaa kiitollinen siitä, etten ollut joutunut kokemaan vastaavaa.
Samana vuonna erosi toinenkin ystäväni, miespuolinen sellainen. Yritin leikilläni parittaakin Tiiaa tälle, siitä ei leikkiä kummempaa koskaan tullut. Kuusi vuotta myöhemmin saan olla ihan tyytyväinen, ettei tullut. Tärppähän tämä eronnut ystäväni siis oli.
Oman parisuhdesotkuni voi halutessaan kahlata vanhasta blogistani. Menemättä siihen sen enempää voin todeta, miten ihmeellisesti elämä on meitä kaikkia kuljettanut eteenpäin.
En ollut nähnyt Tiiaa vuoteen. Eilen soi puhelin: "Ootteko kotona? Ajetaan kohta siitä ohi."
Oltiin kotona. Ovesta astui Tiia vatsa kauniisti pyöristyneenä. Tiesinhän minä, että hän oli löytänyt reilu vuosi sitten ihanan miehen. Tästä en tiennyt.
Pitäisi nähdä useammin. Pitää nähdä useammin. Ja kuinka onnellinen olen, että Tiia on nyt siinä pisteessä, kuin on. Hän, jos kuka on onnensa ansainnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti