Joulua odotellen

Joulukuu on saapunut. Sen myötä tulivat myös joulukalenterit. On muuten ollut kohden helpot kaksi aamua, kun nuorin neiti unikeko on noussut ylös sängystä aivan vapaaehtoisesti kalenteria avaamaan. Kuudesta lapsestamme neljä vanhinta on partiolaisia, joten tietekin meiltä löytyy partiokalenteri. Tästä tuli kyllä minun kalenterini. Taivuin ensimmäistä kertaa suklaakalentereihin. Näin sitä ihminen luopuu vankoistakin periaatteistaan.

 

Toinen merkki lähestyvästä joulusta on joulumaailma. Sitä rakennetaan hartaudella yleensä ensimmäisen ja toisen adventin välisellä viikolla ja siinä se sitten törröttää vieden yhden keittiön työtasoista. Tänä vuonna teemana on reki ja porot.

Yksi poroista kohtasi ennenaikaisen loppunsa jo kasaamisvaiheessa, kun kuuma sokeri poltti sen verran kipeästi, että poromokoma putosi lattialle. Leevi, Niko ja Elvi huolehtivat ystävällisesti porovainaan asianmukaisesta saattamisesta viimeiseen leposijaansa.

Osa joulumaailmasta on jo koottuna. Kuvaa tulee sitten, kun koko komeus on valmis.

Rakkaat sisarukset

Arttu huokailee toisinaan, että on epistä, ettei hänellä ole omaa huonetta. Koen välillä huonoa omatuntoa siitä, että minun valintojeni vuoksi kenelläkään lapsistamme ei tosiaan luultavasti koskaan ole omaa huonetta. Asunnossamme on kolme makuuhuonetta, joista yksi on aikuisten makuuhuoneena. Harkitsimme jossain vaiheessa siirtyvämme olohuoneeseen nukkumaan, jotta lapsille saadaan enemmän tilaa, mutta siitä seuraa väistämättä ongelma: kyllä suurehkoon olohuoneeseemme saa yhden sängyn tungettua, mutta vaatesäilytystilaa ei enää sen lisäksi. Kaappitilasta on puutetta jo muutenkin. Lisäksi arvostan kyllä nukkumisrauhaa sen verran paljon, että ihan heti en luovu makuuhuoneesta. Onhan minunkin sitäpaitsi jaettava se!

Kaksi muuta makuuhonetta on siis lasten käytössä. Toisen jakavat Jonna, Leevi ja Arttu, toisessa majailevat Elvi, Joonas ja Niko. Käytännössä Jonna saa nauttia omasta rauhasta, koska Jonna ja Joonas ovat meillä eri viikolla kuin minun poikani. Joka toinen viikonloppu kummassakin huoneessa on kuitenkin kolme asukasta. Ehkä tämä vielä vuoden tai kaksi menee näin, mutta kohta alamme olla uuden asian äärellä: voidaanko samassa huoneessa pitää tyttöä ja poikia, jotka eivät ole sisaruksia keskenään? Kuinka haluttomia teinit ylipäätään ovat jakamaan huonetta keskenään?

Toistaiseksi ongelmaa ei vielä ole. Jokaiselle on oma sänkynsä, mutta ei ole lainkaan tavatonta, että aamulla Leevi, Arttu ja Niko löytyvät kaikki samasta sängystä. On se oma veli kuitenkin kovin rakas.

Arpajaisvoitto

Lueskelen mielelläni blogeja. Ehkä se on minun tapani harjoittaa tirkistelyä, jota telkkarin puolella tarjoillaan reality-sarjoissa. Luonnollisesti eniten tulee luettua blogeja, joissa kerrotaan samankaltaisesta elämäntilanteesta, kuin missä itse elää. Uusperheet ja lapsiperheet lienevät melko hyvin edustettuna seuraamieni blogien listalla.

Joskus näissä blogeissa on myös arvontoja. Olen vähän kehno kommentoimaan blogeja, useimmiten tulee vain luettua. Niinpä arvontoihinkin tulee osallistuttua harvakseltaan. Kävipä siis tavallista suurempi tuuri, että palkinto sattui omalle kohdalle! Nelilapsisen perheen elämästä kertovan Elämää äidin silmin -blogin arpajaisista napsahti voitto kotiin. ( www.elamaaaidinsilmin.blogspot.fi )

Meillä on olohuoneessa television päällä pieni hylly, jonka päällä on koulussa ja päiväkodissa otetut sisaruskuvat lapsistamme. Kesäaikaan siinä on usein kaverina kukkia, pimeänä vuodenaikana kynttilät valaisevat kauniisti. Palkinnoksi tullut äidinrakkautta kuvaava somiste sopiikin tähän teemaan mitä parhaiten!

Kiitokset siis Maikille! Luen blogiasi jatkossakin!

Syntymäpäivää

Tasan kymmenen vuotta sitten hyvä ystäväni sai pienen (2980g) tyttövauvan ja tuli ensimmäistä kertaa isäksi. Enpä arvannut pitäessäni tuota rääpälettä sylissäni, että kuusi vuotta myöhemmin minusta tulisi hänen äitipuolensa.

Jonna täyttää tänään kymmenen vuotta.

Äitinsä soitti aamulla onnittelupuhelun ja minun teki mieli kutsua hänet meille juhlimaan tyttärensä kanssa. Tiedän, ettei hän astu kynnyksemme yli kuin aseella uhattuna, mutta jotenkin minua riipaisi. Jouduin vasta viime kesänä ensimmäistä kertaa itse sellaiseen tilanteeseen, että en nähnyt lastani hänen syntymäpäivänään. Leevi oli kymmenenvuotispäivänään isänsä kanssa mökillä. Pienen hetken jopa harkitsin ajavani 200 kilometrin päähän ihan vain onnittelemaan ja halaamaan poikaa, mutta järki voitti kumminkin. Juhlimme Leevin kanssa sitten seuraavalla viikolla, mutta eihän se ole aivan sama asia. Tähän saakka poikien syntymäpäivät ovat osuneet niin, että he ovat olleet aina meillä. Poikien isä on käynyt meillä pari kertaa synttärikakkua syömässä. Ehkä tällainen on miehille mutkattomampaa?

Kun aloimme seurustella, lapsemme olivat 2-, 3-, 4-, 5- ja 6-vuotiaat. Kun kesä on ohi, he ovat 7, 8, 9, 10 ja 11. Elvi hieman rikkoo kaavaa.

Tänään alkaakin koko porukan viikonloppu. Sitä aloitellaan viettämällä Elvin kanssa kotipäivää. Elvin päiväkotiryhmässä on vatsatautia ja Elvin paras kaveri laattaa kotonaan. Elville nousi illalla kuume, mutta ainakaan toistaiseksi Pyhä Yrjö on pysynyt toisaalla. Koetan tiivistää ovet ja ikkunat, että se ei meille löytäisikään.

Hell...halloween!

Koulussa oli pukeutumispäivä. Pikkukoululaisilla halloween-disco. Leevin kaveri järjesti kauhubileet. Lopulta sitten juhlittiin meilläkin.

Myönnän: minusta koko halloween olisi saanut jäädä Amerikkaan. Mutta kun se nyt näyttää melko vahvasti rantautuneen Suomen puolelle, älkäämme taistelko tuulimyllyjä vastaan. Sen verran tyly olin, etten päästänyt väkeä ihmisten ovensuuhun kyselemään karkin (tai kepposen) perään. Nämä kerjuut suoritettakoon palmusunnuntaina.

Juhlimme sitten kotona. Herkkuja, leikkejä, ongintaa ja tietysti pukeutumista.

Hyvää ruokahalua!

Lapset saatiin nopeassa ajassa kohtuulliseen sokerihumalaan ja riehuvilliin. Melutason noustua rivitaloasuntoon sopimattomaksi annettiin tenaville (viidelle vanhimmalle) taskulamput käteen ja lupa painella lähimetsään fikkarihippaa. Tunnin verra meni hienosti. Sitten Leevi tuli silmät lautasina kertomaan, ettei Arttu ole enää ainoa, joka on pissannut lähileikkipuiston liukumäkeen. (Arttu sai pari vuotta sitten tosiaan tällaisen neronleimauksen ja pääsi pesemään liukumäkeä.) Nyt porukan fiksumuksu oli Joonas. Se siitä fikkarihipasta sitten ja liukumäen pesuun. Jälkiviisaana voi tietysti todeta, ettei riehumistilassa olevan lauman laskeminen pihalle keskenään ollut ihan sieltä kuningasajatusten parhaimmasta päästä.

Kokonaisuutena juhlat olivat kuitenkin onnistuneet. Vaikka välillä näin iso porukka tuntuu aika haastavalta, on mieletön etu siitä, että omallakin porukalla saadaan kunnon kemut aikaan. Leikkeihin riittää tarpeeksi osallistujia ja herkkupöytäänkään ei jää niitä ärsyttäviä jämäpaloja.

Ehkä ensi vuonna kammoillaan uudelleen.