Kasvatusasiaa

Jokainen, jolla on lapsia, on varmasti miettinyt kasvatusasioita. Uusperheessä näiden asioiden miettiminen on korostetun tärkeää. Parhaimmassa tapauksessa lapsilla on elämässään neljä aikuista, jotka ovat lapsen tukena ja ohjaavat tätä elämässä valitsemaan oikean polun. Pahimmassa tapauksessa lapsen elämässä on neljä aikuista, joista jokainen kiskoo lasta eri suuntiin ja yrittää työntää eri polulle. Tai ei. Ehkä tuo on toiseksi pahin skenaario. Kyllä kaikkein pahin taitaa olla se tilanne, jossa yhtäkään aikuista ei kiinnosta, kuinka lapsi voi ja minkä polun tämä valitsee.

Kun muutimme Tärpän kanssa saman katon alle, yksi ensimmäisistä asioista, joista keskustelimme, oli kasvatusperiaatteet. Helppoa oli se, että kummallakin oli hyvin samankaltainen käsitys asiasta. Hankalaa puolestaan oli se, että kumpikin toteutti periaatteitaan jonkin verran eri tavoin. Lähtökohta oli kuitenkin se, että lapsia kohtaan ollaan johdonmukaisia, oikeudenmukaisia, mieluummin keskustellaan kuin jaellaan määräyksiä (toki ikätasoisesti) ja kummallakin on oikeus ja velvollisuus osallistua toistensa lasten kasvattamiseen.

Töllöntöistä keskustellaan lapsen/lasten kanssa. Jos on aiheutettu aineellista vahinkoa, mietitään yhdessä, kuinka vahinko korjataan. Jos on tullut riitaa sisarusten (kokonaisten tai puolikkaiden) kesken, pysäytetään riitapukarit ja aikuinen auttaa riidan sopimisessa. Jäähypenkkiä on käytetty, jos varoituksesta huolimatta toimintaa ei ole korjattu.

Tämä malli on toiminut aivan mainiosti aiemmassa elämässäni poikieni kanssa. Näytti toimivan myös Jonnan kohdalla. Elviähän ei tällöin vielä ollut. Tähänastiseen kokemusmaailmaani ei ollut vielä kuulunut Joonaksen kaltaista lasta. Sain onneksi hyvää kenttäkokemusta, sillä aloitin työt alakoulun erityisluokassa. Jostain syystä huomasin silti hallitsevani paremmin oppilaiden kanssa toimimisen kuin Joonaksen maailman.

Melko nopeasti kävi selväksi, ettei jäähyistä, palkkiotauluista, rangaistuksista ja toimintaohjeista ollut sanottavaa hyötyä. Joonas motivoitui kyllä palkitsemisjärjestelmästä. Hyvin sujuneesta päivästä sai liimata tarran. Kun tarroja oli viisi, sai pienen palkinnon. Kun tarroja oli kymmenen, sai isomman palkinnon. Taulu auttoi noin viikon. Jäähylle joutuminen aiheutti useamman tunnin kestävän raivokohtauksen, joista pahimmat olivat sellaisia, että poika piti ottaa fyysisesti kiinni, ettei hän riko paikkoja tai satuta itseään tai toisia.

Klassinen tilanne:

Joku lapsista: "Äääääää!!!! Joonas löi mua!"

Aikuinen: "Joonas, tulehan tänne, niin jutellaan, mitä tapahtui."

Joonas: "En haluu!"

Aikuinen: "Tule vaan, on tärkeää, että saat kertoa itse, kuinka juttu meni, ettei sua syytetä sellaisesta, mitä ei ehkä ole tapahtunut."

Joonas: "En haluu tulla!! En tuu!!!"

Aikuinen: "Toiset sanovat, että sinä olet lyönyt. Tämä täytyy selvittää, koska kukaan ei saa lyödä ketään. Siksi sinun täytyy tulla juttelemaan asiasta."

Joonas: "Mä en tuu! EN TUU!!!!!!!! TURPA KIINNI!!!! EN TUUUUUUUU!!!!!!!!"

Tässä vaiheessa muut sisarukset olivat yleensä tajunneet jo poistua paikalta. Jos eivät, oli erittäin todennäköistä joutua tulilinjalle. Aikuisen hommaksi jäi vahtia, että tavarat ja Joonas pysyvät ehjänä. Raivoaminen kesti muutamasta minuutista muutamaan tuntiin. Mahdotonta ennustaa, kuinka kauan.

Tilannehan on äärettömän hankala. Raivarissa olevaa lasta on aivan turha viedä jäähypenkille istumaan. Raivokohtauksen laannuttua ei ole erityisen hedelmällistä ilmoittaa lapselle, että nyt sitten keskustellaan siitä lyömisasiasta. Tuloksena on todennäköisesti uusi raivari. Toisaalta ei voi jättää asiaa käsittelemättäkään. Jos on lyönyt toista, ei kai voi jättää asiaa sikseen ja todeta, ettei puuttuminen mitään auta.

Sitten törmäsin Ross W. Greenen kirjaan Tulistuva lapsi. Suhtaudun aina hiukan varauksella näihin "näin kasvatat riiviöistäsi kultapalleroita" -sarjan opuksiin. Tässä oli kuitenkin järkeä. Tulistuvan lapsen kohdalla rangaistukset ja palkkiot eivät tosiaan useinkaan johda mihinkään. Lähtöajatuksen on, että lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa. Selvä se. Ei kai kukaan lapsi valitse tarkoituksella raivostumista, josta luultavasti seuraa vanhempien tyytymättömyys.

En erittele tarkemmin kirjan sisältöä. Parempi, että asiasta kiinnostunut lukee kirjan itse.

Tässä kuitenkin aiempi klassikkotilanne uudelleen mietittynä:

Joku lapsista: "Ääää, Joonas löi!

Aikuinen: "Joonas, tulehan tänne, niin jutellaan, mitä tapahtui."

Joonas: "En haluu!"

Aikuinen: "Et halua jutella? Mikä hätänä, mikset halua?"

Joonas: "En halua jutella! En oo lyöny!"

Jonna: "Kylläpäs se löi! Mua tähän!"

Aikuinen: "Joonas, meillä on ongelma. Jonna sanoo, että löit, mutta sinusta tuntuu, ettet ole lyönyt. Kuinkahan me voisimme ratkaista tilanteen?"

Joonas: "Niin mutta ku Jonna ärsytti mua. Ja lällätti mulle."

Aikuinen: "Ahaa. Jonna lällätteli sinulle. Se varmasti ärsytti sua tosi paljon."

Joonas: "Niin ärsytti."

Aikuinen: "Jonna on ärsyttänyt sinua ja sinulle tuli siitä paha mieli. Sinä löit Jonnaa ja Jonnaa sattui. Kuinkahan meidän kannattaisi nyt toimia?"

Joonas: "En mä tiedä."

Aikuinen: "Minulla olisi ajatus. Haluatko kuulla sen?"

Joonas: "Okei."

Aikuinen: "Minusta silloin kannattaa pyytää anteeksi, kun on pahoittanut toisen mielen tai satuttanut toista. Mitä sinä olet mieltä?"

Joonas: "Joo. Samaa mieltä."

Ei se tietenkään aina näin mene. Mutta yllämainitut esimerkit ovat molemmat oikeasti tapahtuneet. Vaikka jälkimmäisessä ei annettu varsinaista rangaistusta lyömisestä, en usko, että Joonakselle tai Jonnalle jäi kummallekaan sellaista tunnetta, että lyöminen hyväksyttiin.

Toivottavasti tällä päästään eteenpäin.