sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Äijäviikko

Olemme kolmisin, kuten yleensäkin joka toinen viikonloppu. Minä, mies ja Elvi. Jonnalla ja Joonaksella on äitiviikko, Leevi, Arttu ja Niko ovat isällään. Olemme järjestelleet vuoroasujalastemme viikot siten, että arkipäivinä he ovat paikalla eri aikaan, mutta joka toinen viikonloppu kaikki yhdessä. Jonna ja Joonas ovat siis meillä aina maanantaista maanantaihin ja pojat perjantaista perjantaihin. Monimutkaista? Ei oikeastaan, vaikka ymmärrettävästi ulkopuolisesta se siltä kuulostaakin. Meillä kokeiltiin vuoden verran viikko-viikko -asumista niin, että kaikki lapset olivat paikalla ja pois yhtäaikaa. Nykyisellä mallilla saamme kuitenkin vähän enemmän tilaa käyttöön ja lapset kuitenkin näkevät toisiaan.

Kaiken tämän härdellin keskellä Elvi joutuu tottumaan siihen, että osa sisaruksista häipyy välillä viikoksi ja kaksi kertaa kuussa hän on muutaman päivän ainoana lapsena.

Elvi selvästi nauttii siitä, että saa toisinaan kaiken huomion aikuisilta vain itselleen. Erityisesti äijän kanssa puuhaaminen on parasta. Elvi kutsuu isäänsä äijäksi. Tämä taisi lähteä siitä, kun neiti pikkuvauvana jokelteli "äijäijäijäijä" ja Tärppä riemastui: "Se sanoi äijä! Tarkoittaa minua!" Siitä lähtien Tärppä kutsui itseään Elville äijäksi ja niin se sitten jäi käyttöön.

Toisaalta tilanne varmasti myös hieman hämmentää hitusen alle kolmevuotiasta. Hän on hiljalleen oppinut, että minä en olekaan Jonnan ja Joonaksen äiti ja Tärppä ei olekaan Leevin, Artun ja Nikon isä. Tai äijä. Luulen, ettei hän oikeasti edes voi vielä sisäistää asiaa, mutta osaa noin ulkoa luetella, kuka on biologisessa suhteessa kehenkin.

Sunnuntaikeskustelua:

Elvi: "Missä Jonna on?"
Äiti: "Jonna on omalla äidillään. Jonnalla on äitiviikko."
Elvi: "Ahaa! Missä Joonas on?"
Äiti: "Joonaskin on äidillä. Joonaksella on myös äitiviikko. Jonna ja Joonas tulevat huomenna kotiin."
Elvi: (Pienen mietinnän jälkeen)"Minulla on äijäviikko!"

3 kommenttia:

  1. Eiköhän tuo ole niin normaalia nyky-Suomessa ettei Elvi myöhemmin asialle juuri silmiään räpäytä :-) Se onkin hassua. Kun minä menin kouluun, luokallani ei tainnut olla yhtä ainutta eroperhettä, ja kun jonkun vanhemmat sitten erosivat, se oli iso uutinen kulmakunnalla. Tieten tahtoen yksin lapsensa kanssa alusta asti eläneitä äitejä taisi kyllä jokunen löytyä, ja sitten pihalla asui yksi tyttö isovanhempiensa kanssa ja siellä kun kyläiltiin saatiin kuulla että hänen vanhempansa eivät olleet olleet yhdessä sitten hänen vauvaikänsä. Mutta nykyään! Noin joka toinen lasteni luokkakaveri elää kahden kodin elämää. Sama juttu temppelissä, ollaan pitkään mietitty jotain omaa suomenkielistä toimintaa lapsille, mutta se kaatuu aina siihen ettei tarpeeksi suomalaislapsia saada koskaan samaan aikaan paikalle. (Intialaiset lapset taas eivät osaa suomea, koska perheet elävät pätkäviisumielämää eli kun ei koskaan tiedä jatkuuko työkomennus Suomessa vuoden vai viisi vuotta ja minne sitten, sitä ei uskalla olla pitämättä lapsiaan englanninkielisessä yksityiskoulussa).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta tuokin. Leevin kaveripiiristä on itseasiassa suurin osa kahden kodin lapsia. Sikäli tietysti iloista, etteivät erolapset joudu olemaan kummajaisia, vaan vertaistukea on reilusti saatavilla. Olen silti miettinyt monet kerrat, antaako meidän sukupolvemme liian helposti periksi parisuhteen käydessä kuoppaiseksi.

      Poista
  2. Ootte kyllä ihailtavan hienosti saaneet nuo vuoroasumiset sujumaan. Vaikka tokihan niitä kommervenkkejä väkisinkin tulee kun on exiä ja nyxiä, mut silti. Hienoa. :)

    VastaaPoista