Vatsapöpö

Arttu valitti aamulla vatsaansa. Löysällä ja kipeä. Muutaman tunnin päästä kipu hellittikin, mutta vaihtui pahoinvointiin. Sitä kestikin sitten iltapäivään saakka. Poika itki jo, että haluaa oksentaa, että olo helpottuu. Siinä vaiheessa täytyy olla jo tosi paha olo, jos lapsi on itse sitä mieltä, että ykä saisi tulla.

Helpotus tuli oksennuksen muodossa seitsemän tunnin etomisen jälkeen. Poika ampaisi samantien punkasta ylös ja totesi olevansa terve. Äitiä vähän jännittää: menikö se nyt oikeasti tällä ohi ja onko tämä tarttuvan sortin pöpö.

Meillä on sairastettu äärettömän vähän vatsatauteja. Kaikkien neljän lapseni vatsataudit voidaan laskea kahden käden sormilla, joten ei tämä onneksi ole jatkuva riesa ollut. Vähän on pakko valittaa: tietysti ne pari hassua kertaa on iskenyt juuri silloin, kun koko lössi on paikalla yksivessaisessa asunnossamme. Jos nyt jotain riemua täytyy repiä, nämä isot osaavat jo tähdätä pönttöön tai sankoon.

Artulla on ollut joskus pienempänä vähän vastaava pöpö. Maha tuli todella kipeäksi aivan yhtäkkiä ja pari ykää myöhemmin homma oli ohi. Ei tarttunut muille. Peukut ja varpaat sojottavat kattoa kohti, että tämä olisi nyt sellainen yhden miehen tauti.

Harvemmin se toivominen tosin auttaa.