Saanks mä auttaa?

Tein graduni lasten kasvattamisesta kotitaloustöihin. Haastattelin eri-ikäisten lasten vanhempia heidän näkemyksistään ja kokemuksistaan: miten lapset tulisi osallistuttaa kodin arkeen vai onko edes lasten asia ottaa osaa kodin askareisiin.

Yksi tärkeä havainto tuntui toistuvan: lapset auttavat ja osallistuvat mielellään niin kauan, kun eivät osaa mieltää hommaa pakoksi. Oman huoneen siivoaminen alkaa tympiä paljon varhaisemmassa vaiheessa kuin muun asunnon imuroiminen, ikkunoiden peseminen, ruuanlaitto tai vaikka remontointi.

Omassa perheessämme päästiin huoneen siivous -kiukkuun jo niin monta vuotta sitten, etten edes muista, milloin homman sai huijattua leikiksi. Kolme vanhinta on älynnyt myös, että tiskikoneen tyhjentäminen tai imurointi ei olekaan leikkiä, vaan ihan tylsää.

Sen sijaan vanhojen tapettien repimiseen halusivat osallistua kaikki.

Totuus on, että mitä enemmän (pieniä) apureita, sen hitaammin tulee tulosta ja sen suurempi on sotku. Kääntöpuolena on tietenkin se, että jos lapset eivät saa ikinä osallistua, ei heille muodostu käsitystä siitä, mitä kodin ylläpitäminen oikeasti vaatii. Olen kuullut sellaisenkin ajatuksen, että hankitaan kotiin siivooja, jotta lapset oppivat arvostamaan siistiä kotia. Siivooja sinällään on minusta loistava ajatus, jos elämä on siinä kohtaa kovin kiireistä. Onpa yksi aikavaras vähemmän, kun siivoamiseen kuluvan ajan voikin viettää perheen parissa. Epäilen silti, että lapset eivät tällä tavoin opi ainakaan pitämään itse kotiaan siistinä, vaikka arvostaisivatkin siisteyttä. Luultavammin he ihmettelevät kovasti, miksi koti ei siivoudu itsestään, kun se ennenkin teki niin.

Remonttiapulaiset pääsivät siis töihin ja nypin sitten lasten mentyä nukkumaan seinästä niitä pieniä tapetinrämmäleitä, joita vauhdikkaiden käsien välistä oli jäänyt huomaamatta. 

Loppujenlopuksi varsinkin isommista lapsista alkaa kyllä olla jo ihan oikeasti apua työn suorittamisessa. Pienemmistäkin on iloa, kun saa seuraa ja näkee, miten lapsi nauttii saadessaan olla mukana. Olen kuullut niin monen teini-ikäisen lapsen vanhemman manasvan sitä, ettei tullut osallistettua lasta pienenä, että en aio tehdä itse samaa mokaa.

Ja tapetitkin on jo irrotettu!

Syksyisiä puuhia

Olen oppinut pitämään syksystä vasta parin viime vuoden aikana. Olen niin henkeen ja vereen kesäihminen, että syksy tuntuu aina lopun alulta. Peruuttamattomalta. En vieläkään pidä pimeästä, en myöskään kylmästä. Olen kuitenkin oppinut iloitsemaan syksyn väreistä, metsän antimista ja kirpakat aamutkin ovat oikeastaan aika mukavia. Kunhan ei sada.

Koululaiset ovat päässeet hyvin arkeen kiinni ja Elvikin on viihtynyt hyvin päiväkodissa isompien lasten ryhmässä. Viidesluokkalaisten tehtävämäärä alkaa olla jo aika paljon isompi kuin ennen, mutta ihan maltillisena tuo on minun mielestäni pysynyt. En tiedä, ovatko Leevi ja Jonna kanssani samaa mieltä.

Vietimme ylimääräisen kotipäivän keskellä viikkoa, kun Jonnan päästä löytyi täitä. Täit ovat vaivanneet koululla uskomattoman sinnikkäästi ja nyt sitten saatiin käydä rumba meilläkin. Eihän se itse päätäin häätäminen niin iso juttu ole, vaan se siivoamisen määrä, että yhtään elukkaa tai elukan munaa ei jää pesimään petivaatteisiin, sohvaan, pehmoleluihin, auton penkkeihin, vaatteisiin, pyöräilykypäriin (miten nekin muka pitäisi puhdistaa?)... Työnsin sitten 80-asteiseen saunaan kaiken, mitä ei voinut työntää pesukoneeseen. Koko sakin hiukset on pesty täishampoolla ja käyty läpi täikammalla. Nyt elämme toivossa.

Joonas ja Elvi viettivät siis myös kotipäivän, sillä vaikka heidän päästään ei löytynytkään kutsumattomia vieraita, pidin parhaana ajatuksena pitää heidätkin karanteenissa, kunnes täinhäätökäsittely on tehty. Joonaksen koulukuvaus osui kuitenkin juuri tälle päivälle, joten ajelimme sitten koululle kuvausta varten. Elvi ja Jonna viihdyttivät toisiaan sen aikaa koulun pihalla. Pilarin sisällä oli jäätelökioski, josta sai ostaa näkymätöntä suklaajäätelöä kivieuroilla. Muita jäätelömakuja ei ollut kaupan.

Iltojen pimetessä iskee usein myös tarve neuloa. Tällaisia on tullut nyt, kun sain jo "pakolliset" valmiiksi, eli uusia villasukkia kaikille, joiden edellisvuotiset ovat jääneet pieneksi. Tai kadonneet. Tai jääneet pysyvästi sinne toiseen kotiin.

Ja mikä olisi sen syksyisempää kuin sienet! Herkkutatteja on löytynyt jo melkein riesaksi saakka, kantarelleja puolestaan ei juuri lainkaan. Huolisin kyllä niitäkin.

Uusperheen suhteen ei oikeastaan ole mitään raportoitavaa, mikä on näin uusperheellisen näkökulmasta hyvä asia. Aikuiset ovat siis pystyneet olemaan aikuisia ja perhe-elämää on saatu elää, kuten lastenvalvojalla on vahvistettu.

Kontaktissa

Luulen, että Etelä-Suomen kontaktimuovibisnes kukoistaa meidän perheemme kustannuksella. 

Kotitekoisen kyselytutkimuksen perusteella kirjojen muovittaminen on useimpien mielestä ärsyttävää hommaa. Itse myönnän tykkääväni. Aivot narikkaan ja kirjoista saattaa tulla hienoja! Paino sanalla saattaa. Joka vuosi saan jonkun kirjoista tai vihkoista tuhannen ruttuun. Tänä vuonna susikappale osui Jonnalle. Tyttö suhtautui asiaan tyynesti. Kyseessä oli ainekirjoitusvihko ja sen voi kuulemma kirjoittaa nopeasti täyteen. Onneksi ei ollut Leevin vihko, jos tätä näkökulmaa noudatellaan. Leevin mittapuussa pitkä aine on viisi riviä isolla käsialalla.

Koulun alkaminen tarkoittaa taas järjettömän suurta määrää muistettavaa. Pitkinä päivinä saa ottaa mukaan evästä. Luonnollisesti pitkät päivät ovat kaikilla eri aikaan, osalla niitä on yksi, osalla kaksi, osalla kolme viikossa. On liikuntakamppeita, valokuvalappuja, vanhempainvartteja, hojks-palavereita, sisätossuja, juomapulloja, sadetakkeja (jotka unohtuvat koululle ja muistetaan sitten seuraavana aamuna, kun pitäisi lähteä sadesäässä kouluun) ja nokkahuiluja.

Viisi koululaista, kolme eri koulurakennusta, neljä luokanopettajaa (plus aineenopettajat). Läksyt, kokeet, reissuvihkot, Wilma. Taksiaikataulut, iltapäiväkerho (koskahan se moka tapahtuu, että lapsi unohtuu iltikseen?), harrastukset, vanhempainillat.

Omaa työtä en edes ota listalle mukaan. Tulee liian pitkä.

Millähän kontaktimuovilla pitäisi kasassa kaikki juoksevat asiat?

Arkeen

Kunnassamme koulu alkoi jo viikolla 32. Näin saamme viikon mittaisen syysloman. Sanovat loman tehneen tehtävänsä, kun alkaa haaveilla paluusta töihin. En ehkä olisi puhunut haaveilusta, mutta mukavaa töiden alkaminen toki oli.

Niko aloitti ekaluokan. Hänellä on sama opettaja, kuin isoveljellään jokunen vuosi takaperin.

"Sä olit Leevinkin ope."

"Niin olin, muistan kyllä."

"Joo, Leevi on vähän kertonut, että sä oot kova raivoomaan!"

Niko on kuulemma myös esittänyt luokan edessä sensaatiomaisen hitin "Tiedän paikan kamalan" saaden ainakin luokkatovereiltaan suosionosoitukset. Jokainen 70-80-90 -luvun lapsi tiennee kyseisen laulun ja jos ei tiedä ja kiinnostus heräsi, uskon Googlen auttavan.

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä.

Joonas jatkaa naapurikunnan pikkuluokassa ja pääsi heti ensimmäisellä viikolla työharjoitteluun, kun koulutaksin GPS ei löytänytkään uutta osoitettamme. Onneksi Tärpällä oli mahdollisuus ottaa poika töihin mukaan ja opettajan kanssa sovittiin TET-harjoittelupäivästä. Seuraavina päivinä taksikin löysi kohteeseensa.

Leevi, Jonna ja Arttu ovat nyt samassa koulurakennuksessa. Kaikilla kolmella on uusi ope (Leevi ja Jonna siis yhä samalla luokalla) ja uusi ope on kuulemma yhtä kiva kuin vanhakin. Hyvä niin. Arttu aloitti englannin opiskelun ja se on kuulemma ihan kivaa ja aika helppoa. Leeville ja Jonnalle tulikin viidennen luokan myötä roppakaupalla uutta: ympäristötieto muuttui biologiaksi ja maantiedoksi, uusina oppiaineina alkoivat historia, fysiikka ja kemia. Molempien mielestä fyke on kivaa ja Leevi esittelikin jo kotona villalangan, vesiastian ja astianpesuaineen avulla pintajännitettä.

Ja mitä omaan koulunaloitukseeni tulee, tässä vaiheessa vuotta pää pursuaa ideoita ja ajatuksia, jotka toivottavasti hiljalleen jäsentyvät paikoilleen käyttökelpoiseksi materiaaliksi.

(Kuva: Bitstrips)

Pihalta sisälle

Leevi, Arttu ja Niko lapioivat multaa. Minä kärräsin yläpihalle.

Isäntä heilui haravan kanssa.

Lopuksi vielä jyrähomma, nurmikon siemenet ja vettä päälle.

Tähän pisteeseen päästiin alkuviikosta. Nyt voi hyvällä tahdolla jo sanoa jonkinlaista ruohon itämistä tapahtuneen. Sen verran on hellettä piisannut, että melko runsaasti on täytynyt kastella pihaa iltaisin, mutta lienee sen arvoista. Meillä saattaa jopa olla jonkun sorttinen nurmikko ennen syksyä.

Piha alkaa olla siinä pisteessä, että siellä ei tarvitse enää riehua. Pääsemme siis aloittamaan keittiön parissa. Alku näyttää aina hieman lohduttomalta, mutta pahimmallakin kaaoksella on taipumus muuttua ihan hienoksi, kun vain laittaa töpinäksi. 

Tällaista tänään, huomenna ehkä taas jo jotain muuta!

Koulumatkalle

Kohtahan se taas alkaa. Leevi ja Jonna menevät viidennelle, Arttu kolmannelle, Joonaksella alkaa toinen kouluvuosi ja Niko aloittaa ekaluokan.

Lähikoulullemme on noin puolentoista kilometrin matka ja Niko kulkee sen itsekseen. Isoveljien luokat ovat eri rakennuksessa, joten heistä ei ole juuri koulumatkaseuraa ja Joonaksen koulu on naapurikunnassa, jonne hän kulkee taksilla. Onneksi matka ei tunnu jännittävän. Piti sitä kuitenkin varmuuden vuoksi hieman harjoitella etukäteen.

Polkupyörällä matkaan menee kymmenisen minuuttia. Kävellen toinen mokoma päälle. Tämä siis sinne koulun suuntaan. Tunnetusti kotimatkaan käytetty aika korottuu kolmanteen potenssiin.

Pakollinen pihavälineiden testaus. Isoveljet nostalgisoivat. Arttu tosin oli tässä rakennuksessa koulussa vielä viime keväänä, joten nostalgia-arvo lienee nimellinen.

Nyt kuitenkin nautimme jäljellä olevasta kahdesta ja puolesta lomaviikosta. Minun puolestani se superhellekin saa tulla!

Salaisuus, jota ei saa pitää

Sosiaalisessa mediassa kiertää kolumni salaisuuksista, joita ei saa pitää. Siinä kerrotaan lasten elämässä olevista epäkohdista, joista lapset avautuvat ystävilleen, mutta pyytävät ystäviään olemaan kertomatta asiasta kenellekään. Kolumni loppuu siihen, kun salaisuuksia ei kuitenkaan pidetä ja lapset saavat apua.

Mikä on salaisuus, jota ei saa pitää? Missä menee raja?

Jonnan pari kaveria ilmestyi meille yhtenä päivänä. Jonna itse oli äidillään ja sanoimme heille, että tyttö löytyy sieltä.

"Joo, me tiedetään. Ei viittitä mennä sinne ku ei Jonna kumminkaan pääse."

Tytöt kertovat, ettei Jonna pääse äitiviikoilla oikein lähtemään mihinkään, kun kuulemma pitää aina siivota, tehdä ruokaa tai vahtia pikkuveljeä. 

Jonna itse ei ole koskaan maininnut mitään tällaista. Kun kautta rantain yritän ohjata keskustelua tähän suuntaan, hän mainitsee vain, että on joskus tehnyt ruokaa ja että hänen pitää aina hakea veli naapurista kotiin syömään tai illalla nukkumaan. Siihen olen kiinnittänyt huomiota, että Jonna näyttää hyvin usein kännykästä kuvia, mitä on siivonnut äidillä tehdäkseen äidin iloiseksi. Minäkin kyllä muistan tehneeni Jonnan ikäisenä yllätyssiivouksia, vaikkapa järjestelleeni kenkähyllyt. Lapsi haluaa luonnostaan miellyttää vanhempaansa.

Miksi kaverit ilmaisevat huolta, tulevat ihan erikseen kertomaan asiasta?

Onko asia niin yksiselitteinen?

Tekeekö Jonna äidillä liikaa hommia?

Kymmenenvuotiaalta voi minustakin jo vaatia kotitöihin osallistumista, mutta missä menee osallistumisen ja raadannan raja?

Ja toisaalta: mitä asialle voi edes tehdä? Lasten äidin jaksamisesta on kannettu huolta ennenkin, mutta asiasta kysyminen aiheuttaa aina hirveän riidan. Kysymys pitäisi tulla jostain muualta kuin meiltä. Lastensuojelu lienee ylimitoitettu toimenpide. Lisäksi joudun myöntämään, että luottoni lastensuojeluun on hieman hatara. Avohuollon tukitoimenpiteitä tässäkin tapauksessa varmasti tarvittaisiin, jos jotakin: apua kodinhoitoon ja kenties juttukaveria. Ei kiireellistä sijoitusta.

Enkä edes tiedä, onko tässä salaisuutta olemassakaan.

Uusperhe lomalla

"Äitipuolet, tuo ainoa laji, joka toivoo loman loppumista", lausahti eräs toinen uusperheellinen, kun tokaisin patain ja kattilain ääreltä, että voisi tämä loma hiljalleen olla tässä.

Luulen, että loma on tehnyt tehtävänsä, kun alkaa odottaa sen loppumista. En voi käsittää, miten ihmiset pärjäävät muutaman viikon kesälomalla. Kyllä minä koen koko kahden kuukauden pätkän tulevan ihan tarpeeseen.

Olemme keskustelleet uusperheporukassa paljon uusperheellisten lomareissuista. Tapetilla on ollut erityisesti lapsettoman äiti- tai isäpuolen lomauupumus, jota uusi puoliso ei tahdo ymmärtää. Miksi muka reissu ei ollut rentouttava? Sehän sujui ihan hyvin: kukaan lapsista ei sairastunut, voinut pahoin autossa tai käyttäytynyt ainakaan tolkuttoman huonosti julkisilla paikoilla. Lapseton osapuoli ei voi väittää vastaan, eikä oikein sanoa siitäkään, että kaikki illat meni nuorimmaisen nukuttamiseen, automatkat kuunnellessa teinin valitusta netin ja kavereiden puuttumisesta ja ravintolaillalliset rajoittuivat halpoihin ketjuravintoloihin. Se yksi taidekauppa, missä olisi ollut ihana käydä, ehti mennä kiinni, koska lasten saaminen liikkeelle kesti niin kauan. Kyllähän se nyt pitää ymmärtää, että perhereissuissa mennään lasten ehdoilla.

Monessa perheessä lomareissut tehdään eri kokoonpanoilla. Vanhempi omien lastensa kanssa, äitipuoli osan reissusta mukana, kokonaan erikseen, kokonaan yhdessä. Jokainen perhe varmasti löytää oman tapansa. Meillä on pyritty siihen, että jotain pientä koko sakilla ja sitten vähän vuorotellen porukkaa vaihdellen. En usko, että oikeastaan kukaan meistä kaipaa mitään pitkää lomareissua koko porukan kesken.

Tänä vuonna reissaamiset jäävät muutenkin. Matkabudjetti makaa talon seinustoilla sepelinä ja putkina. Pyrkimyksenä on päästä loppukesästä johonkin huvipuistolandiaan koko porukalla, siinä olkoon tämän kesän reissaamiset.

Edistyy, edistyy!

Salaojitus on valmis. Iso osa pihastakin on saatu jo siistittyä, vielä multaa pintaan, että saadaan uusi nurmikko istutettua.

Tärppä on tehnyt suurimman osan kaivuutyöstä itse. Parina päivänä kävi ammattikonekuski kaivamassa strategisimmat paikat. Tärppä on siis jonkun kaivinkonekoulutuksen käynyt, mutta ei tee leipätyökseen tätä hommaa. Niinpä oli varmempaa käyttää ammattilaista muutamissa paikoissa.

Joissain paikoissa tekijän ammattitaito on suorastaan loistavaa!

Kun kaikki ovat kotona

Soppa tulilla. Vertailun vuoksi vieressä kattila, jolla tulee nelihenkisen perheen soppa.

Keittiöremontti alkaa, kun salaojitus on valmis. Sitten saamme lieden, jolle mahtuu riittävän suuri kattila-arsenaali. Jotenkin epäilen, että tulevina vuosina ruuan menekki ei ainakaan pienene.

Remontin edistymistä

Salaojaremontti on hyvässä vauhdissa. Talon ympärys on kaivettu auki yhtä seinää lukuunottamatta. Tärppä on tehnyt kaivuutyön likipitäen kokonaan itse, mikä tietenkin keventää kustannuspuolta suunnattoman paljon. Olen ollut itse työmaalla sen, mitä edellytykseni antavat myöten. Hieman välillä turhauttaa, kun tiedostan panokseni olevan aika olematon. Siinä ajassa, kun minä kaivan yhdelle salaojakaivolle paikan, on Tärppä kaivanut kolmelle muulle.

Ihan joka paikkaan ei pääse kaivurilla. Kuistin alusta on ollut pakko kaivaa käsin. Ennen kuin kuistin alle pääsi, piti siirtää terassi ja purkaa kiviporras. Portaan purkamiseen tarvittiin työväline, jonka nimeä en muista. Suunnilleen katupora, joku asiaan paremmin vihkiytynyt osannee kertoa, mikä tuo on. Porausoperaatio sai vankkumattoman fanilauman yleisöksi.

Portaan poistamisen jälkeen alkoi kaivaminen. Koneella pääsi melko pitkälle, mutta lapion kanssa joutui kuitenkin tekemään viimeiset metrit. Tämä kaivanto on tuskin minkään turvallisuusmääräyksien mukainen. Onneksi sitä päästiin jo täyttämään eilen, jotenkin koko ajan oli pelko takaraivossa, että sinne jää lapiomies loukkuun. Lapsilta koko alue on tietenkin kielletty ja erittäin hyvin he ovat määräystä noudattaneetkin.

Kaivuu, seinien harjaus, halkeamien paikkaus, kuitukangas, patolevy, salaojaputki, salaojakaivo, kaato, viiste... On tässä aiheesta tietämätönkin väistämättä jotakin oppinut.

Eilen päästiin tähän saakka.

Kuvasta voi nähdä, mihin saakka lapiourakoitsija oli ylettynyt aurinkorasvan kanssa ja mistä alkoi topin reuna. Tänään urakoin t-paita päällä.

Juhlarumbaa odotellen

Siskoni valmistui kuun alussa lastentarhanopettajaksi. Valmistumista on juhlittu pariinkin otteeseen. Ensin kreisibailujen merkeissä isolla kaveriporukalla. Minä ja Tärppäkin pääsimme näihin bileisiin mukaan olemaan muumioita. Olimme siis aika selkeästi vanhempia kuin muut, mutta eipä tuo haitannut.

Eilen juhlittiin vanhempieni luona sukulaisten kesken herkullisen ruuan ja mölkyn merkeissä.

Siinä tuli puheeksi, että nämä ovat todennäköisesti sisarussarjamme viimeiset tämäntyyppiset juhlat. Rippijuhlia, valmistujaisia ja ylioppilasjuhlia on vietetty tasaisin väliajoin ja toki näiden valmistujaisten valmisteluvastuu oli siskollani, ei suinkaan vanhemmillani, vaikka näppärämpi juhlatila löytyikin heidän kotoaan. 

Siinä tuli myös todettua, että eihän tässä enää ole kuin muutama vuosi, kun juhlarumba alkaa meillä. Jos oletetaan, että jokainen lapsistamme käy riparin ja että valmistuvat ammattiin tai kirjoittavat ylioppilaaksi perinteiseen tahtiin, on odotettavissa:

2018 Leevin ja Jonnan rippjuhlat

2020 Artun rippijuhlat

2021 Joonaksen rippijuhlat

2022 Nikon rippijuhlat, Leevin ja Jonnan valmistujaiset tai ylioppilasjuhlat

2024 Artun valmistujaiset tai ylioppilasjuhlat

2025 Joonaksen valmistujaiset tai ylioppilasjuhlat

2026 Nikon valmistujaiset tai ylioppilasjuhlat, Elvin rippijuhlat

2030 Elvin valmistujaiset tai ylioppilasjuhlat

Puhumattakaan siitä, tanssitaanko tuolla loppupuolella ehkä jo jonkun lapsemme häitä. Elvin valmistujais- tai ylioppilasjuhlissa Leevi on jo 27-vuotias, joten voi olla, että olen itsekin jo mummo!

Oivallus!

Tajusinpa viimein, kuinka blogiin lisätään sivuja! Nyt siis blogin otsikon alta voi valita myös lisäsivun, jolta voi tarkastaa, kuka on kenenkin lapsi, exä tai uusi onni. Saattaa helpottaa mukana pysymistä. 

Lomahommia

Tänä vuonna ei mennä Kreikkaan. Lomarahat ovat kuvassa.

Talomme on todella hyvässä kunnossa. Kosteutta ei löytynyt kuntotarkastuksessa ollenkaan. Ei edes kapillaarikosteutta talon alta, vaikka se olisi ollut aivan normaalia.

Salaojitusta ei kuitenkaan ole tarkastettu sitten vuoden 1948, kun talo on rakennettu. Yläpihan rinteen alle on tehty salaojitus, mistä johtuen talo luultavasti onkin pysynyt kuivana. Päätimme kuitenkin jo talokauppoja tehdessämme, että talon ympärys kaivetaan auki ja kun kerran auki kaivetaan, uusitaan salaojajärjestelmä.

Homman olisi saanut tehtyä melko helposti, mutta ainahan on oltava jonkinlainen mutka matkassa. Kaivinkoneen takana näkyy sähkötolppa. Tolppa on kolmen metrin päässä talosta, joten kaivinkoneella ei tarvitse kauheasti mennä sellaiseen väliin pyörimään. Carunalle on tehty jo useampi pyyntö tolpan siirtämisestä, mutta asia ei ilmeisesti heidän mielestään oikein kuulu kenellekään. Maankäyttösopimusta ei ole edes olemassa. Tolppa on lyöty talon viereen joskus 50-luvulla, eikä siitä ole olemassakaan minkäänlaista paperia. Jäämme mielenkiinnolla odottamaan, kuinka asia etenee. Rakennustarkastajan näkemys oli, että tolppa ja harus ovat jo ukkosenkin kannalta liian lähellä taloa.

Oli miten oli, tolppa törröttää edelleen samassa paikassa ja kaivinkone on pihassa. Katsotaan, miten siitä sitten kaivetaan. Toivottavasti ei mene nurin koko systeemi.

EPEK

Jotkut asiat ovat vaikeampia kuin toiset. Esimerkiksi muuttaessa laatikoiden täyttäminen on ärsyttävää, mutta huomattavasti helpompaa, kuin purkaminen. Varsinkin, kun jäljellä on niitä raivostuttavia sälälaatikoita, joiden sisällölle ei oikein ole paikkaa. Tai kun sisältöä ei tavallaan ole järkevää purkaa, koska kohta alkaa keittiöremontti, jonka jälkeen alkaa eteisremontti, jonka jälkeen varmaan remontoidaan taas jotain muuta. Ja salaojat siinä kaiken keskellä.

Olin aika reipas ja tyhjensin vihdoin eteiseen kasaantuneet laatikot. Niissä oli lähinnä lastenkirjoja ja lastenhuoneissa ei ole oikein sopivaa kirjahyllyratkaisua. Lopulta hermostuin laatikoihin ja vein kirjat lastenhuoneen lipaston päälle hienoon riviin tiedostaen, että rivi on hieno juuri sen hetken, kun asettelen kirjoja paikalleen.

Olohuoneessa on kaksi "sälälaatikkoa" sen verran poissa silmistä, että epäilen niiden katoavan joulusiivouksen yhteydessä. Paitsi että tuo seinänpätkä on tarkoitus purka pois remontin yhteydessä, joten siinä vaiheessa lienee pakko tyhjentää laatikotkin.

Muuttaessa tulee aina katsottua omaisuuttaan kriittisin silmin: tarvitaanko tätä vielä? Melko hyvän satsin tavaraa saimmekin laitettua pois ja tienasin ihan mukavasti kesälomarahaa viemällä kirpputorille omia vaatteitani. Elvin kaapistakin tuli kaivettua pois pieneksi jääneitä ja ne odottavat nyt inspiraatiota, että silittäisin ne ja veisin lastenvaatekirppikselle.

Toinen perin hankalalta tuntuva työ on hankkiutua eroon jo tyhjennetyistä muuttolaatikoista. Toisaalta, mitä korkeampi pino, sitä näyttävämpää tilataidetta?

Loppujenlopuksi nämä ovat pikkuhommia. Itse tarvitsen aina jonkunlaisen potkun takapuoleen, että pystyn tarttumaan noihin pikkuhommiin. Kun niitä pääsee kertymään paljon, iskee paha EPEK. Ei pysty, ei kykene. Voisin tehdä itselleni myös jonkinlaisen tarkkaavaisuuden kohdentamisen vaikeus -diagnoosin. Pääsen kyllä helposti alkuun, mutta työskentely rönsyilee helposti käsistä. Riittää, että löydän laatikosta vaikkapa palovaroittimen. Se pitää kiinnittää kattoon heti. Sitten pitää penkoa jostain ruuvimeisseli, että saa varoittimen kattoon. Ruuvimeisseliä etsiessä osuu silmiin kirppisvaatepino. Haluan pinon pois näkyvistä, mutta sille pitää ensin keksiä paikka. Yläkerran vaatehuoneeseen ehkä voisi viedä, mutta sinne täytyy ensin raivata hieman tilaa. Ketju on loputon. Lopulta iskee paha EPEK ja on siirryttävä sohvalle kahvikupin ja iPadin kanssa. Kyllä kai blogiakin pitää välillä päivittää?

Uusperheen lomajärjestelyistä

Kysy keneltä tahansa uusperheelliseltä lomasuunnitelmista, niin saat todennäköisesti sen verran mutkikaan selostuksen, että kadut suusi avaamista. Erityisesti, jos uusperheessä on lapsia useammasta eri perheestä.

Naureskelin viime keväänä, että manala taisi jäätyä, kun saimme istuttua saman pöydän ääreen Jäsen M:n (Tärpän ex) ja Kaitsun (minun exäni) kanssa ja sovittua ja kalenteroitua lasten lomat siten, että jokaisella piti olla tiedossa, missä kukakin on milloinkin ja kuinka kauan. Pohdin hiljaa mielessäni, että olisi ehkä pitänyt vielä kalenterin lisäksi kirjata kaikki paperille, että kaikilla on vielä sama paperi yhteisesti sovitusta, mutta pidin sitten suuni kiinni. Jos saman pöydän ääreen istuminen onnistuu neljän vuoden jälkeen ensimmäistä kertaa, ei kannata olla tahallaan liian vaativa.

Olisi pitänyt.

Keskustelimme Kaitsun kanssa ihan muusta asiasta, kun Kaitsu toteaa, että hehän ovat tuolloin poikien kanssa mökillä. Hetkinen, pojat ovat silloin kyllä meillä. Hetken kaiveltiin kalentereita ja todetaan, että Kaitsu on käsittänyt omat merkintänsä väärinpäin ja luullut poikien olevan hänellä. Eihän siinä muuten mitään, mutta Kaitsu on tietenkin joutunut ilmoittamaan työnantajalleen lomansa jo kauan sitten. Ei voi mitään, pojat lomailevat sitten isänsä kanssa tässä vaiheessa. Sikäli se ja sama, että minulla on lomaa koko kesä. Toisenlaista työtä tekevien vanhempien kanssa tällaisesta sekaannuksesta olisi seurannut katastrofi.

Loppujenlopuksi vahinko osoittautuu melko onnekkaaksi: pojat ovat mökillä muuttoviikkomme ajan, joten muuttaminen sujuu huomattavasti helpommin.

Seuraava sählinki tulee juhannusaattona. Joonas tulee meille torstaina, kuten oltiin sovittukin. Jonna pyytää saada olla äidillä vielä perjantaihin ja sehän sopii, kun kerran äidillekin käy.

Sählinki alkaa, kun annan lapsille kympit illan juhannusjuhlia varten ja Jonna purskahtaa itkuun: "Mutta kun me ei saada mennä sinne juhliin!"

Hetken ajan olemme suurena kysymysmerkkinä. Olemme olleet rannassa kokkoa katsomassa joka vuosi, miksi sinne ei nyt yhtäkkiä saisi mennä ja miksi äiti edes puuttuisi siihen, mitä meillä tehdään. Jonna ihmettelee, että eivätkö he olekaan menossa Joonaksen kanssa illaksi takaisin äidille. Äiti on ainakin sanonut niin.

Selviää, että kun olemme sopineet juhannusviikon puolittamisesta, Jäsen M on ajatellut viikon puolittamista perjantain vaihtorytmin mukaan, me taas kalenteriviikkojen mukaan. Asia saadaan sovittua muutamalla kymmenellä edestakaisella tekstiviestillä ja juhannus saadaan vietettyä suuremmitta ongelmitta.

Jäljellä on vielä luultavasti uusi kierros siinä vaiheessa, kun kahden viikon päästä olisi vielä uusi puolitettu viikko. Koetan pitää mieleni zeniläisen tyynenä. Ensi vuonna taidamme tehdä sen paperin.

Mitä luimme tänään

Muistan, kun opin lukemaan. Istuin mummolan ruokapöydän ääressä pieni, ruskeakantinen kirja kädessä. Kannessa oli kullanväriset kirjaimet, jotka yhtäkkiä muodostivat kaksi sanaa: Pieni rukouskirja.

Otin samantien lastenkirjan, jota minulle oli luettu iltasaduksi ja ilmoitin, että minulle ei tarvitse enää lukea, luen itse. Aluksi en osannut lukea mielessä ja supatin sitten kuiskaten Peppi Pitkätossun tarinaa. Ilmeisesti lukeminen oli melko sujuvaa samantien tämän oivalluksen jälkeen.

Minusta tuli kirjaston kanta-asiakas. Lainasin järjettömiä pinoja kirjoja ja ahmin. Kirja tai kaksi päivässä, riippuen tietysti sivumäärästä. Nummelan ponitallit, Pikku Vampyyrit, Tiinat, Mirkka-sarja... Viisikoista en sen sijaan oikein innostunut koskaan.

Nykyään luen oikeastaan melko vähän. Ongelmani on, että en osaa lukea kirjaa pienissä pätkissä, vaan uppoudun siihen sitten kokonaan. Ainoa aika, kun voin rauhassa uppotua kirjaan kokonaan, on illalla, kun lapset ovat nukkumassa. Sellainen käy yöunien päälle. Sitten ei jaksa herätä aamulla.

Viime keväänä pojat alkoivat kiinnostua Harry Potterista. Lähinnä he kärttivät elokuvia katsottavaksi. Vain Leevi on elokuviin säädetyn ikärajan (11) ylittänyt, mutta tarjosin takaportin: jos lukee kirjan, saa katsoa leffan. Sikäli helppo luvata, että Niko, jolle leffat oikeasti ovat vielä liian hurjia, ei lue vielä riittävän sujuvasti pystyäkseen lukemaan kirjaa. Arttu kuitenkin tarttui haasteeseen. Yllättäen hänestä löytyi samanlainen uppolukija kuin minustakin. Huhtikuussa aloitettu kirjasarja on edennyt jo kuudenteen osaan. Mainittakoon, että ensimmäiset kirjat ovat noin 200-300 -sivuisia, viidennessä kirjassa sivuja on jo yli tuhat.

Artun innoittamana aloin itsekin lukea sarjaa läpi uudelleen. Kuinka ollakaan, olemme molemmat nyt kirjasarjan samassa osassa. Välttyäksemme riidalta, kumman vuoro on lukea, valitsin itselleni englanninkielisen version. Oikeastaan virkistävää lukea välillä englanniksi: hommaan joutuu keskittymään hieman toisella tapaa, mutta nuorisokirjaksi kirjoitetun kirjan kieli on kuitenkin riittävän yksinkertaista, että pystyn sitä sujuvasti lukemaan.

Ongelmaksi koituu oikeastaan vain se, että en omista sarjan seitsemättä ja viimeistä osaa kuin englanniksi. Joutunen kirjakaupoille vielä ennen heinäkuuta.

Varjelum!

Artun itsensä tekemä taikasauva!

Remonttia ja...

Syy pitkään blogihiljaisuuteen on ollut tässä. Syy siihen, miksi yhtäkkinen remontointihinku iski, löytyy kilometrin päästä vanhasta kodistamme. Olemme siis muuttaneet.

Alkuperäinen suunnitelma oli laittaa asunnon viimeisetkin paikat kuntoon. Eteiseen vaihdettiin lattiamateriaali ja toisen lastenhuoneen pinnat laitettiin uusiksi.

Kun lopulta tuli valmista, oli tarkoitus ottaa yhteyttä kiinteistövälittäjään, jotta asunnosta saataisiin hinta-arvio ja mahdollisest asunto myös myyntiin.

Ennen kuin ehdimme soittaa välittäjälle, Tärppä bongasi paikallislehdestä ilmoituksen:

Halutaan ostaa 4h+k+s kirkonkylän alueelta.

Meidän asuntomme täsmäsi kriteereihin täydellisesti. Soitin ilmoituksen jättäneelle ihmiselle ja he tulivat katsomaan kotiamme jo samana iltapäivänä. Illalla tuli viestiä, että he haluaisivat tehdä asunnosta tarjouksen.

Pääsimme hyvin nopeasti yhteisymmärrykseen sopivasta kauppahinnasta ja muuttoaikataulusta. Ainoa pieni miinuspuoli oli, että meillä ei ollut ollenkaan varmuutta siitä, mihin itse muuttaisimme. Olimme käyneet katsomassa kymmeniä asuntoja, mutta aina klikkasi jokin. Hinta, sijiainti, koko, kunto...

Kunnes aivan sattuman kaupalla meidän uusi kotimme tuli myyntiin. Rintamamiestalo, joka täytti kaikki kriteerit: jokaiselle löytyy oma soppi tai kolo, talo sijaitsee kävelymatkan päässä lasten koulusta, hinta oli järkevä ja talo riittävän hyvässä kunnossa. Koti.

Kun ostaa vanhan talon, saa vanhan talon.

Ensin piti vain kaivaa salaojat auki. Sitten totesimme, että keittiö ei toimi suurperheen tarpeiisin. Makuuhuoneen vaatekaappiin mahtui noin puolet minun vaatteistani, Tärpän kamppeet olivat yhä laatikoissa ja pusseissa.

"Pientä pintaremonttia" on hieman levinnyt jo käsistä.

Tavaroita on yhä laatikoissa. Uusi keittiö on pahvilaatikoissa. Kodinkoneet saapuvat vasta viikon kuluttua. Mutta nurmikko on leikattu jo useaan otteeseen, lapsilla on vihdoin reilusti tilaa leikkiä ja pyykkejä ei kuivateta enää olohuoneessa!

Rakas nettipäiväkirjani

Laiminlyöntini on ollut rajua. Toisaalta blogi on saanut olla vähemmällä huomiolla, etten laiminlöisi muita asioita elämässäni.

Minusta tuli luokanvalvoja. Sain kontolleni kivan kasiluokan. Käytännössä tämä tarkoittaa lisää töitä, joskin hiukan lisää liksaakin. En vastusta kumpaakaan seikkaa.

Koko talvena ei ollut lunta kuin muutamana päivänä. Sitten maaliskuun kunniaksi sitä saatiin useita kymmeniä senttejä. Säiden valtiaalla on minusta hieman erikoinen huumorintaju. Viime viikolla saatiin kuitenkin lopulta polkupyörät esille. Elvikin ylettää lopulta 12-tuumaisensa polkimille. Neiti kolmevee, 89,5 cm.

Hehkutin vuosi sitten näihin aikoihin kurahousuttomuuden ihanuutta. Tänä vuonna kurahousut kuuluvat vielä vakiovarustukseen. Toivottavasti niistä kuitenkin päästään pian.

Kevät on kuitenkin tuonut tullessaan valon. Valo on ihana asia. Kärsin itse valtavan paljon pimeästä ajasta. Koko ajan väsyttää, energiataso on nollissa ja tekee mieli vain käpertyä peiton alle ja syödä sokeria. Pieni miinuspuoli lisääntyneessä valossa on. Sisälle pyrkivät auringonsäteet paljastavat tuskaisen hyvin pölyn. Lattiat saisi mopata päivittäin, että näyttäisi siistiltä. Onneksi on apulaisia.

Joonas siirtyi maaliskuun alussa pienluokalle naapurikylään. Taksi hakee pojan joka aamu kahdeksalta kotiovelta ja palauttaa iltapäivällä tuttuun iltapäiväkerhoon. Vaikka monessa asiassa vuoroasuminen on tehty vaikeaksi, tällä kertaa joku tai jokin oli puolellamme: taksi hakee joka toinen viikko meiltä ja joka toinen viikko toisesta kodista. Eihän tällaista järjestelyä tietenkään automaattisesti tehdä, mutta psykologi kirjoitti lausunnon, että lapsen asumisoloja ei saa muuttaa kouluvaihdon takia. Olimme jo varautuneet siihen, että joudumme järjestelemään koulukuljetuksen itse, mutta mahtavaa huomata, että kerrankin myös etäkoti katsotaan lapsen oikeaksi kodiksi. 

Joonas itse on myös selvästi helpottunut pienestä ryhmästä. Luokassa on vain kuusi oppilasta ja kolme aikuista, joten oppimisympäristö on aivan toisenlainen, kuin 20 oppilaan luokka, jossa on yksi kouluavustaja muutaman tunnin viikossa.

Muuten arki rullaa kuten ennenkin. Kesälomaan on 35 työ- ja koulupäivää jäljellä. Laskemme niitä yhtälailla innolla, niin lapset kuin minäkin.

Laskiaista

Takapihamme näytti tänään tältä. Viiden vanhimman polkupyörät kaivettiin varastosta ja Tärppä niitä sitten kunnosteli laskiaiskuntoon. Jos ei pulkalla, niin sitten polkupyörällä. Elvi saa luvan odottaa vielä hetken omaa pyöräänsä. Sen verran on vielä jäisiä paikkoja siellä täällä.

Oikeastaan ihanan rauhallinen sunnuntai. Kylällämme olisi ollut laskiaisrieha, säästä huolimatta, mutta päätimme yhteistuumin jättää riehumisen väliin. Teimme sen sijaan pitkän kävely- ja pyöräilylenkin. Leevi, Arttu ja Niko polkupyörällä, Elvi rattaissa ja aikuiset kävellen. Elvi on sen verran pienikokoinen kolmevuotias (88 cm!) että vielä kehtaa kulkea julkisillakin paikoilla neiti rattaissa istuen. Ehkä kesällä luovumme rattaiden käytöstä, jos polkupyöräily sujuu. Eiköhän se suju, koska polkeminen onnistui viime kesänäkin. Neiti vain oli liian lyhyt edes 12-tuumaisen selkään, joten omasta pihasta ei vielä päästy pois. 

Vaikka pulkkamäkeen ei päästykään, oli kuitenkin laskiaispullia leivottava. Hyvin maistuivat ja saimme vielä mukavaa pullakahviseuraakin, kun vanhempani tulivat maistamaan pikkuleipureiden tekeleitä.

Leipureina tällä kertaa Elvi, Arttu ja Niko. Leevi jätti leipomisen väliin, sillä Joonas ilmestyi aamupäivällä meidän pihallemme leikkimään (äitiviikko siis menossa) ja kutsui sitten Leevin kylään. Mukava huomata, että lapset ylläpitävät itse suhdetta toisiinsa nyt kun he eivät enää ole meillä yhtäaikaa.

Jotenkin vain itselle vahvistuu, että tekemämme ratkaisu oli oikea.

Lomalla

Meidän kunnassamme lomailtiin tällä viikolla. Meidän perheessämme aloitettiin päivän verran etuajassa ja vietettiin ystävänpäivää ystävä yrjön kanssa. Olisi voinut jäädä tulematta. Uskallan ehkä hiljalleen huokaista helpotuksesta, että pojat ehkä välttyivät taudilta. Bonuslapset, Elvi ja Tärppä laatoittivat torstain ja perjantain välisen yön. Minä sain jonkun epämääräisen vellovan olon, kuten aina. Sen kummempaa vatsatautia minulla ei ole ollutkaan alakouluiän jälkeen. Minun poikieni piti tulla meille perjantaina, mutta poikien isä lupasi pitää lapset sunnuntaihin asti ja me sitten jynssäsimme ja desinfioimme kämppää hiki hatussa koko lauantain. Bonukset siirtyivätkin äidilleen normaalisti perjantaina.

Meidän piti lähteä käymään Tallinnassa Titanic-näyttelyä katsomassa hiihtoloman alkajaisiksi, mutta yrjö-ystävän vuoksi se sitten jäi väliin. Siirrettiin reissua viikolla eteenpäin.

Loma sujui oikein leppoisissa merkeissä. Oleiltiin kotona, leivottiin hieman, käytiin kirjastossa ja uimahallissa ja pojat pääsivät myös yökyläilemään mummolaan.

Perjantaina kaivoin passit esille seuraavan päivän Tallinnan matkaa varten. Olin tarkistanut Leevin passin voimassaolon jo matkaa varatessa, koska Leevillä on kaikkein vanhin passi. Se on hankittu vuonna 2004 ja kuvassa möllöttää suu auki vuoden ikäinen vauva. Kuva on huvittanut Leeviä suunnattomasti. Se on viimeisiä kymmenen vuoden passeja. Voimassaoloaikaa oli riittävästi jäljellä.

Nuoremmat veljetkin halusivat nähdä omat kuvansa. Olivathan nekin aika hauskoja: Arttu on omassa kuvassaan 3-vuotias ja Niko juuri samanlainen suu auki lamppua tuijottava vauva, kuin... Hetkinen... Nämähän eivät ole enää kymmenen vuoden passeja. Ja kappas vain, voimassaoloaika päättyikin viime vuoden huhtikuussa. Pikapassin ehtii saada, jos hakemuksen toimittaa ennen klo 11.00. Helsinki-Vantaan poliisiasemalle. Kello oli 13.30. 

Yritämme uutta lähtöä ensi kuussa. Onneksi laivayhtiö suhtautui myötämielisesti matkan siirtämiseen ja näyttelykin jatkuu vielä ensi kuun loppuun saakka.

Jos jotain hyvää, niin isot pojat pääsivät sittenkin partioretkelle, joka olisi jäänyt väliin reissun takia.

Lastenhankintakaavio

http://toisinkavi.wordpress.com

Löysin uuden uusperheblogin. Todella hyvän sellaisen. Paljon pohdiskelevaa, kantaaottavaa tekstiä. Suosittelen vierailemaan blogissa, jos aihe kiinnostaa.

Varastin blogista myös yhden kuvan. Oikeastaan kaavion. Kaavio on toki tehty huumorilla, mutta siinä piilee totuuden siemen.

Should you have kids, pitäisikö sinun saada (hankkia) lapsia?

Lähtökohtaisena kysymyksenä on, pidätkö ylipäätään lapsista. Jos vastaus on ei, älä hanki lapsia. Olen monseti ihmetellyt tätä kysymystä. Pidänkö lapsista? Omistani kyllä. Ystävieni lapsista ainakin enimmäkseen, kummilapsistani, monista vieraista lapsista, suurimmasta osasta oppilaitani. Mutta että pidänkö kaikista lapsista? En. En minä pidä kaikista aikuisistakaan. Ihminen on persoona jo lapsena, eikvätkä persoonat aina kohtaa niin, että voisi sanoa pitävänsä toisesta. Aikuisena minun tulee pystyä suhtautumaan toiseen ihmiseen - niin aikuiseen kuin lapseenkin - siten, että olen ystävällinen ja kohtelias, pidin hänestä tai en.

Seuraavaksi kaaviossa pohditaan unentarvetta, unen korvaamista kofeiinilla ja lomailumieltymyksiä. Vastausvalinnoista riippuen kaavio päätyy joko kohtaan "hanki lapsia" tai "älä hanki lapsia".

Itse floppasin viimeisessä kohdassa. Kysymykseen "Pidätkö irtiottolomamatkoista eksoottisiin kohteisiin?" vastasin kyllä. En kuitenkaan määrittele Disneylandia eksoottiseksi kohteeksi, joten kaavio neuvoo minua olemaan hankkimatta lapsia. Myöhäistä. En näköjään löytänyt tätä kaaviota ajoissa.

Onneksi kyse on huumorista, mutta mietin kyllä, miksi eksoottisia lomareissuja rakastava ihminen ei voisi hankkia lapsia? Miksi lapsia ei voisi kuljettaa muualle kuin Disneylandiin? Kunnioitan reissuvalinnoissani kanssamatkustajia, enkä tuppaudu lapsineni erityisesti hääpareille tarkoitettuun kohteeseen. Kun sitten joskus noin viidentoista vuoden kuluttua matkustamme Tärpän kanssa kaksin,  valitsemme aivan taatusti kohteen niin, ettei siellä ainakaan oletusarvoisesti ole kenenkään muidenkaan sulopalleroita. Eivät lapset sinällään minua häiritse. Useammin minua häiritsee lasten vanhemmat, jotka antavat ipanodensa käyttäytyä miten sattuu ja keskittyvät itse lomajuoman ryystämiseen.

Toistaiseksi siis lomailemme rantalomakohteissa, opetamme lapsille ravintolakäyttäytymistä, sitä, ettei rannalla juoksennella toisten ihmisten tavaroiden yli, että altaalla voi olla hauskaa ilman, että kiljuen heitellään altaasta vettä auringonottajien päälle ja että jokaisessa kohteessa on myös paljon jännittävää kulttuuria, johon tutustuminen voi olla oikeasti mielenkiintoista.

Ja näillähän se on mentävä, kun ne lapset tuli hankittua kaaviosta huolimatta. 

Ennen ja nyt

Perjantai silloin

Jeejee, koulu loppuu klo 13, pianpian kotiin, viikonloppuvaatteet niskaan: tiukat housut, toppi, vuodenajasta riippuen jotakin pitkänhihaista. Koko viikon meikittä levännyt naama saa sotamaalauksen ja sitten kavereiden kanssa baanalle. Ravintolassa voi tanssia valomerkkiin saakka joko siiderin voimin tai ilman, riippuen siitä, saattuiko olemaan a) rahaa tai b) kuskivuoro.

Perjantai nyt

Jeejee, koulu loppuu klo 14.45., pianpian kotiin, viikonloppuvaatteet niskaan: verkkarit ja t-paita. Koko viikon meikin alla kärsinyt naama saa levätä taas pari päivää. Ihanaa, kun voi läjäyttää pepun sohvalle ja neuloa yömyöhään.

Aina toisinaan kaipaan hullunvillejä viikonloppuja. Totuus on kuitenkin se, että jo yhden illan valvominen kostautuu koko viikon väsymyksellä. Ei vanha jaksa, enkä edes ole kovin vanha. Usein laitan vaakakuppiin iloisen illanvieton pitkällä kaavalla ja ne hyvät yöunet. Vaakakuppi kallistuu lähes poikkeuksetta yöunien kannalle. Usein päädyn myös kompromissiin: iloinen illanvietto lyhyellä kaavalla.

Asumme sen verran maalla, että jos haluaa päästä biletysravintolaan, täytyy matkustaa 12 kilometriä naapurikylään. Viihdyn itse onneksi ravintolassa ihan ilman alkoakin ja kehtaan jopa laulaa karaokea selvinpäin. Olenkin melko usein porukan kuski. Ainakin yhteen suuntaan. Sen verran olen aikuisikään päästyäni oppinut, ettei minun tarvitse odotella muita, jos ei huvita. Taksilla pääsee, jos haluaa jäädä illan viimeisille hitaille.

Illanvietot ovat viimeisten vuosien aikana siirtyneet poispäin ravintoloista. Huomenna olen menossa viettämään iltaa tyttökavereiden kanssa. Ohjelmassa on ainakin sushia, saunaa ja elokuva. Tiina on kuulemma hakenut Filkkarista 1,5 kg irtokarkkeja. Ei huono!

Elvi 3-v

"Minä toivon pelhoisen kakun."

Onnea, äidin ja iskän kullanmuru!

Dinosaurusten kapina

Facebookissa kiersi jokin aika sitten kuvasarja vanhempien tekemästä jekusta, joka sai lapset uskomaan, että leludinosaurukset heräävät öisin henkiin. Vanhemmat halusivat herättää lapsissaan mielikuvituksen, joka on tänä älyluurien, tablettilaitteiden ynnä pelikonsolien aikana toisinaan koetuksella. Kuvasarja oli mielestäni hulvaton ja koska pojillani on pilvin pimein muovidinoja, oli toteuttaminen mahdollista.

Suurin osa dinoista löytyi itseasiassa iskälästä, mutta sieltä ne saatiin lainaksi sillä ehdolla, että niitä ei palauteta. Ilmeisesti tavarapaljoudesta kärsitään muuallakin, kuin meillä.

Ensimmäisenä aamuna dinot olivat vallanneet keittiön ja tehneet kaakaota. Arttu meni herättyään keittiöön ja pysähtyi niille jalansijoilleen.

"Nuo ovat selvästi minun dinosaurukseni, mutta miten ne ovat päässeet tänne iskältä?"

Seuraavana aamuna dinot olivat kaataneet Elvin duplolaatikon ja rakentaneet torneja.

Tässä vaiheessa pojat olivat keksineet jutun juonen. Kävin päivällä kaupassa Elvin kanssa poikien jäädessä keskenään kotiin. Kun palasimme, kaikki kolme istuivat keittiössä piirtämässä ja koettivat näyttää viattomilta. Hetken kuluttua Leevi meni olohuoneeseen ja huudahti: "Tulkaa katsomaan! Dinot ovat jatkaneet leikkiä!" Kaikki säntäsivät olohuoneeseen ja hämmästelivät suureen ääneen eläviä muovidinoja. Osallistuin tietysti hämmästelyyn ja pojat vaihtoivat keskenään tietäviä silmäyksiä.

Pian hommasta tuli jo aamun odotetuin juttu. Ensimmäisenä herännyt kiersi katsomassa, mitä dinosaurukset olivat tällä kertaa tehneet ja riensi sitten raportoimaan muille.

"Ne on katsoneet elokuvaa?"

"Mikä leffa? Jurassic Park?"

"Ei, kun Ice Age."

Uudenvuodenyönä ne retaleet tekivät selvää viimeisistä joulusuklaista...

...ja ilmeisesti vuoden vaihduttua joulukuusen oli aika lähteä. Tämä oli ilmeisesti poikien mielestä liian vakava töllöntyö, sillä...

...kuusenkoristeisiin kajoamisen jälkeen dinot löytyivätkin eteisen jäähypenkiltä.

"Äiti, dinot rikkoivat joulukuusen. Me vietiin ne jäähylle!"

Minuutti per ikävuosi miljoonien vuosien takaisille otuksille taitaa tietää pitkää ja harrasta katumusta.

Alkuperäisidea: Dinovember

http://www.huffingtonpost.com/refe-tuma/dinovember_b_4270164.html

Myyttejä uusperheestä

Ihanaisen Internetin vertaispalstalla keskustellaan paljon uusperheisiin ja erityisesti äitipuoliin liittyvistä myyteistä. Otetaanpa täälläkin käsittelyyn muutamia.

Myytti: Kaikki naiset rakastavat kaikkia lapsia. Äitipuoli tuntee äidillisiä tunteita puolisonsa edellisen liiton lapsiin.

Totuus: Kaikki naiset rakastavat omia lapsiaan. Puolison lapsia voi rakastaa, mutta yhtä hyvin tilanne voi olla se, että puolison lapsia lähinnä siedetään, kun muutakaan ei voi. Valitettavasti avointa inhoamistakin tapahtuu, mikä on tietysti lasten kannalta erittäin ikävää. Tällaisessa tilanteessa uusperhe harvemmin pysyy koossa kovin kauaa.

Myytti: Uudessa suhteessa on vähemmän ongelmia, koska osapuolet ovat oppineet aiemman suhteensa virheistä.

Totuus: Uudessa suhteessa on uudet ongelmat. Ihminen on taipuvainen toistamaan omia virheitään. Suurin ongelma silti lienee se, että vaikka vanhoja virheitä ei toistaisikaan, parisuhdekuvio on huomattavasti monimutkaisempi. Paketissa tulee x määrä lapsia, ex-puoliso, uudet appivanhemmat, entiset appivanhemmat... Suurta, monimutkaista kuviota pyörittäessä ristiriitoja tulee väistämättä.

Myytti: Uusperheelliset ymmärtävät varauksetta toisiaan.

Totuus: Uusperheitä on erilaisia. Kasvatusnäkemyksiä on erilaisia. Parisuhteita on erilisia. Väite automaattisesta yhteenkuuluvuuden tunteesta on ihan yhtä älytön, kuin ajatus, että kaksi naista ymmärtää automaattisesti toisiaan, koska nyt sattuvat olemaan samaa sukupuolta.

Myytti: Uusperheeseen kuuluu hirmuinen määrä porukkaa.

Totuus: Joihinkin uusperheisiin kuuluu hirmuinen määrä porukkaa. Uusperheessä voi olla myös pariskunta ja yksi etälapsi, joka käy tapaamassa vanhempaansa ehkä kerran kuussa.

Myytti: Uusperheiden lapsilla on epävakaat asumisolot.

Totuus: Voi olla, voi olla, ettei olekaan. On uusperheitä, joissa lapset tosiaan poukkoilevat paikasta toiseen tietämättä, missä milloinkin tulisi olla. On uusperheitä, joissa kummankin kodin vanhemmat peräänkuuluttavat vain lapsivapaata aikaa. On uusperheitä, joissa on selkeästi sovitut toimintatavat ja tasapainoiset vanhemmat ja lapset.

Myytti: Uusperheissä on ex-ongelmia.

Totuus: Joissakin uusperheissä on ex-ongelmia. Useimmissa uusperheissä välit entisiin puolisoihin ovat viileän asialliset. Joskus välit voivat olla jopa hyvät, kun ei ole enää paineita tulla väkisin toimeen ihmisen kanssa, joka osoittautuikin vuosien varrella aivan erilaiseksi, kuin aluksi luuli.

Onhan näitä kaikenlaisia. Ajattelin, kun tähän leikkiin ryhdyin, että minulla on melko realistinen käsitys siitä, millaista elämä uusperheessä on. Enimmäkseen todellisuus on vastannut kuvitelmiani. Suurin työ on ollut hyväksyä ja ymmärtää uuden puolison exän maailmantuskaa ja sen purkamista meihin. Kun lopulta pystyin ymmärtämään, että oikeastaan sillä ei ole juurikaan tekemistä minun kanssani, enkä ole hänen päänsä sisällöstä vastuussa, on kiukuttelut ollut helpompi kuitata ottamatta niistä taakkaa harteilleen. Tärppä sanoi minulle jo suhteemme alkumetreillä, että näitä sitten tulee aika-ajoin, niistä ei tule ottaa itseensä ja että ajan kanssa oppii suodattamaan, mikä on vakavasti otettavaa asiaa ja mikä pelkkää harmin purkamista. Silti minulta vei kolmisen vuotta oppia tämä suhtautuminen. Ja kappas: kun sen vihdoin opin, loppuivat kiukkuiset tekstiviestit ja puhelutkin. Tai sitten opin lukemaan viestit suodattimen läpi ja olemaan ruokkimatta toisen kiukkua. Viimeisen puolen vuoden kokemuksella voisin sanoa, että myös Tärpän exän suhteen on siirrytty tilanteeseen, jossa välit ovat asialliset, aika-ajoin jopa hyvät.

Pieni askel ihmiskunnalle, valtava harppaus meidän uusperheellemme.

Kamala kaksitoista?

Kun erosin poikieni isästä, sovimme samantien, että lapset asuvat luonamme vuoroviikoin. Muutamassa kuukaudessa totesimme, että järjestely toimii lastemme kohdalla. Aluksi osa tavaroista seilasi lasten mukana, mutta sitä mukaan, kun saimme talouden suurinpiirtein vakaaksi, hankimme kumpaankin kotiin omat välineet ja varusteet. Nykyään pojilla on kahden kodin yhteiskäytössä vain polkupyörät, sukset ja luistimet. Kyse ei ole siitä, ettäkö olisimme poikien isän kanssa niin huonoissa väleissä, etteikö tavaroita voisi käyttää yhteisesti, vaan siitä, että emme halua lastemme kokevan, että he "muuttavat" joka toinen viikko. Edestakaisin kulkevat vain koulureput ja kelakortit. Jälkimmäiset siksi, että Suomessa ei ole mahdollista saada tuplakappalein kortteja. Myöskään osoitetta ei voi jakaa. Eikä lapsilisää.

 Ruotsissa vuoroasuminen on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Ruotsissa neljä kymmenestä avioerolapsesta asuu tasan puoliksi äidin ja isän luona. Meillä lapsella voi olla vain yksi osoite, ja eronneiden lapsista 80 prosenttia jää äidille. Suomessa ei myöskään voi jakaa lapsilisää toisin kuin Ruotsissa.

Vuoroasuminen kuitenkin yleistyy Suomessa pikkuhiljaa. Tarkkoja lukuja avioerolasten asumisesta kahdessa paikassa ei ole, mutta viime aikoina vuoroasumisesta tehtyjen sopimusten määrä on kasvanut noin 20 % vuodessa. Viime vuonna sopimuksia tehtiin hieman vajaa 2500.

- Se kertoo todella hyvästä asiasta eli siitä, että yhä enemmän molemmat vanhemmat yhä varhemmin osallistuvat lasten ja perheen kanssa olemiseen, avaa Espoon perheasiain yksikön esimies Marjatta Karhuvaara. (http://yle.fi/uutiset/avioerolasten_vuoroasuminen_ei_ole_edelleenkaan_yleista_suomessa/6957531 )

Minä kuulun siihen kahdenkymmenen prosentin vähemmistöön, jonka lapset asuvat virallisesti isänsä luona. Sinänsä asia on olemassa vain papereilla ja suurin osa ihmisistä ei edes tiedä asiasta. Järjestely on puhtaasti taloudellinen, mutta jos asia tulee joskus jossain esille, seuraa siitä lähes väistämättä kulmien kohottelua.

Äidillä on pakko olla jotakin pahasti vialla, jos ei asu lastensa kanssa.

Ehkä osa tästä on oman pääni sisällä. Minähän tiedän itse, että lapset asuvat minun kanssani puolet ajasta, itseasiassa hieman enemmänkin, koska opettajana minulla on pitkät lomat ja pojat tulevat aina meille, kun isänsä on töissä koulujen loma-aikana. Nytkin he viettävät meillä liki kaksi viikkoa putkeen. Silti koen aina tarvetta puolustella ratkaisua ja tuoda esille, että joo, osoite on iskällä, mutta kyllä meillä ihan yhteishuoltajuus ja vuoroasumissopimus on.

Leevi täyttää tänä vuonna 11 vuotta. Lähestymme rajapyykkiä, jota varmasti moni erovanhempi pelkää: 12-vuotiasta lasta tulee kuulla asuinpaikasta päätettäessä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsen kehityksestä riippuen varmasti nuorempaakin on syytä kuulla, vaikka toki asuminen on aina vanhempien tekemä päätös, eikä lasta saisi koskaan laittaa tilanteeseen, jossa hän kokee valitsevansa vanhempiensa väliltä. Muistan alakouluajoiltani, kun kaverini vanhemmat erosivat, että minusta mikään ei olisi niin kamalaa, kuin valita, kumman vanhemman luona asuu. Tuolloin ei vuoroasumisesta juuri tiedetty tai ainakaan puhuttu.

Mitä jos Leevi haluaakin muuttaa kokonaan isälleen? Olen kuullut myös tarinoita, joissa teini-ikäiset ovat oppineet käyttämään ikänsä tuomaa oikeutta hyväkseen: "Ai en saa uutta iPhonea? No, mä muutan sit iskälle!" Tämänkaltainen esimerkki tuskin lienee kovin realistinen pelko, sillä vaikka Leevi muuttaisikin iskälle suutuspäissään puhelimen hankinnasta tai hankkimatta jättämisestä, osaisi iskä olla lähtemättä peliin mukaan. Ei sitä puhelinta tulisi sitten sielläkään.

Kuinkahan paljon vanhemmat pelaavat tällä asialla? "Saat oman koiran, jos muutat meille." (Tämä on kuultu meilläkin. Onneksi Jonna on sen verran höpsö, että kertoo iloisesti nämä jutut ääneen täällä päässä. Eikä äitinsä ole käsittääkseni viime aikoina enää lupaillut koiria, poneja, omakotitaloja tai rantalomiakaan.)

Mutta se maaginen 12. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Todennäköisesti ei mitään. Nyt ainakin näyttää siltä, että vuoroasuminen sopii pojilleni yhä. Kaikki hyppäävät mieluusti syliin ja vielä jaksan heistä jokaisen syliini nostaa. He myös lähtevät iloisena iskälle ja viihtyvät siellä. Ehkä asiasta ei kannata stressata ihan hillittömästi vielä tässä vaiheessa.