Luulen, että Etelä-Suomen kontaktimuovibisnes kukoistaa meidän perheemme kustannuksella.
Kotitekoisen kyselytutkimuksen perusteella kirjojen muovittaminen on useimpien mielestä ärsyttävää hommaa. Itse myönnän tykkääväni. Aivot narikkaan ja kirjoista saattaa tulla hienoja! Paino sanalla saattaa. Joka vuosi saan jonkun kirjoista tai vihkoista tuhannen ruttuun. Tänä vuonna susikappale osui Jonnalle. Tyttö suhtautui asiaan tyynesti. Kyseessä oli ainekirjoitusvihko ja sen voi kuulemma kirjoittaa nopeasti täyteen. Onneksi ei ollut Leevin vihko, jos tätä näkökulmaa noudatellaan. Leevin mittapuussa pitkä aine on viisi riviä isolla käsialalla.
Koulun alkaminen tarkoittaa taas järjettömän suurta määrää muistettavaa. Pitkinä päivinä saa ottaa mukaan evästä. Luonnollisesti pitkät päivät ovat kaikilla eri aikaan, osalla niitä on yksi, osalla kaksi, osalla kolme viikossa. On liikuntakamppeita, valokuvalappuja, vanhempainvartteja, hojks-palavereita, sisätossuja, juomapulloja, sadetakkeja (jotka unohtuvat koululle ja muistetaan sitten seuraavana aamuna, kun pitäisi lähteä sadesäässä kouluun) ja nokkahuiluja.
Viisi koululaista, kolme eri koulurakennusta, neljä luokanopettajaa (plus aineenopettajat). Läksyt, kokeet, reissuvihkot, Wilma. Taksiaikataulut, iltapäiväkerho (koskahan se moka tapahtuu, että lapsi unohtuu iltikseen?), harrastukset, vanhempainillat.
Omaa työtä en edes ota listalle mukaan. Tulee liian pitkä.
Millähän kontaktimuovilla pitäisi kasassa kaikki juoksevat asiat?
En ole koskaan ollut näppärä käsistäni, tarkoitan ainakaan yhtä näppärä kuin valtaosa ikätovereistani. Muovittaminen ja jo ihan lahjan paketoiminenkin ovat minulle kauhea koitos, jonka lopputulos on useammin ruma kuin kaunis. Onneksi lapseni ovat puolestaan näppäriä ja osaavat jo paremmin kuin minä! Ja jos eivät osaakaan niin minä pääsen pälkähästä kun rutun takana on lapsi eikä mikä... sama ruttu, joka tuottaa aikuiselle häpeää, onkin lapsen tekemänä hieno merkki siitä että on osattu ja yritetty itse!
VastaaPoista