Kamala kaksitoista?

Kun erosin poikieni isästä, sovimme samantien, että lapset asuvat luonamme vuoroviikoin. Muutamassa kuukaudessa totesimme, että järjestely toimii lastemme kohdalla. Aluksi osa tavaroista seilasi lasten mukana, mutta sitä mukaan, kun saimme talouden suurinpiirtein vakaaksi, hankimme kumpaankin kotiin omat välineet ja varusteet. Nykyään pojilla on kahden kodin yhteiskäytössä vain polkupyörät, sukset ja luistimet. Kyse ei ole siitä, ettäkö olisimme poikien isän kanssa niin huonoissa väleissä, etteikö tavaroita voisi käyttää yhteisesti, vaan siitä, että emme halua lastemme kokevan, että he "muuttavat" joka toinen viikko. Edestakaisin kulkevat vain koulureput ja kelakortit. Jälkimmäiset siksi, että Suomessa ei ole mahdollista saada tuplakappalein kortteja. Myöskään osoitetta ei voi jakaa. Eikä lapsilisää.

 Ruotsissa vuoroasuminen on huomattavasti yleisempää kuin Suomessa. Ruotsissa neljä kymmenestä avioerolapsesta asuu tasan puoliksi äidin ja isän luona. Meillä lapsella voi olla vain yksi osoite, ja eronneiden lapsista 80 prosenttia jää äidille. Suomessa ei myöskään voi jakaa lapsilisää toisin kuin Ruotsissa.

Vuoroasuminen kuitenkin yleistyy Suomessa pikkuhiljaa. Tarkkoja lukuja avioerolasten asumisesta kahdessa paikassa ei ole, mutta viime aikoina vuoroasumisesta tehtyjen sopimusten määrä on kasvanut noin 20 % vuodessa. Viime vuonna sopimuksia tehtiin hieman vajaa 2500.

- Se kertoo todella hyvästä asiasta eli siitä, että yhä enemmän molemmat vanhemmat yhä varhemmin osallistuvat lasten ja perheen kanssa olemiseen, avaa Espoon perheasiain yksikön esimies Marjatta Karhuvaara. (http://yle.fi/uutiset/avioerolasten_vuoroasuminen_ei_ole_edelleenkaan_yleista_suomessa/6957531 )

Minä kuulun siihen kahdenkymmenen prosentin vähemmistöön, jonka lapset asuvat virallisesti isänsä luona. Sinänsä asia on olemassa vain papereilla ja suurin osa ihmisistä ei edes tiedä asiasta. Järjestely on puhtaasti taloudellinen, mutta jos asia tulee joskus jossain esille, seuraa siitä lähes väistämättä kulmien kohottelua.

Äidillä on pakko olla jotakin pahasti vialla, jos ei asu lastensa kanssa.

Ehkä osa tästä on oman pääni sisällä. Minähän tiedän itse, että lapset asuvat minun kanssani puolet ajasta, itseasiassa hieman enemmänkin, koska opettajana minulla on pitkät lomat ja pojat tulevat aina meille, kun isänsä on töissä koulujen loma-aikana. Nytkin he viettävät meillä liki kaksi viikkoa putkeen. Silti koen aina tarvetta puolustella ratkaisua ja tuoda esille, että joo, osoite on iskällä, mutta kyllä meillä ihan yhteishuoltajuus ja vuoroasumissopimus on.

Leevi täyttää tänä vuonna 11 vuotta. Lähestymme rajapyykkiä, jota varmasti moni erovanhempi pelkää: 12-vuotiasta lasta tulee kuulla asuinpaikasta päätettäessä. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapsen kehityksestä riippuen varmasti nuorempaakin on syytä kuulla, vaikka toki asuminen on aina vanhempien tekemä päätös, eikä lasta saisi koskaan laittaa tilanteeseen, jossa hän kokee valitsevansa vanhempiensa väliltä. Muistan alakouluajoiltani, kun kaverini vanhemmat erosivat, että minusta mikään ei olisi niin kamalaa, kuin valita, kumman vanhemman luona asuu. Tuolloin ei vuoroasumisesta juuri tiedetty tai ainakaan puhuttu.

Mitä jos Leevi haluaakin muuttaa kokonaan isälleen? Olen kuullut myös tarinoita, joissa teini-ikäiset ovat oppineet käyttämään ikänsä tuomaa oikeutta hyväkseen: "Ai en saa uutta iPhonea? No, mä muutan sit iskälle!" Tämänkaltainen esimerkki tuskin lienee kovin realistinen pelko, sillä vaikka Leevi muuttaisikin iskälle suutuspäissään puhelimen hankinnasta tai hankkimatta jättämisestä, osaisi iskä olla lähtemättä peliin mukaan. Ei sitä puhelinta tulisi sitten sielläkään.

Kuinkahan paljon vanhemmat pelaavat tällä asialla? "Saat oman koiran, jos muutat meille." (Tämä on kuultu meilläkin. Onneksi Jonna on sen verran höpsö, että kertoo iloisesti nämä jutut ääneen täällä päässä. Eikä äitinsä ole käsittääkseni viime aikoina enää lupaillut koiria, poneja, omakotitaloja tai rantalomiakaan.)

Mutta se maaginen 12. Mitä sen jälkeen tapahtuu? Todennäköisesti ei mitään. Nyt ainakin näyttää siltä, että vuoroasuminen sopii pojilleni yhä. Kaikki hyppäävät mieluusti syliin ja vielä jaksan heistä jokaisen syliini nostaa. He myös lähtevät iloisena iskälle ja viihtyvät siellä. Ehkä asiasta ei kannata stressata ihan hillittömästi vielä tässä vaiheessa.