Aamut ovat jotenkin rankkoja. Vaikka minulla on ihan inhimillinen töihinmenoaika, pakottaa päiväkotirumba nousemaan kuudelta pystyyn, että ehtii hoitaa aamuhommat ja mennä kahdeksaksi työpaikalle. Tiedän, ei ole edes paha. Moni ajelee pääkaupunkiseudulle seitsemäksi. Mutta eikö kärsimys ole aina omakohtainen kokemus?
Lisämausteensa aamuihin tuo Elvin uhmaikä. Hän ei tahdo apua pukemiseen, hän ei tahdo pukea itse. Hän ei tahdo mennä päiväkotiin rattailla, mutta ei kävellenkään. Päiväkodilla hän tahtoo avata portin itse, paitsi että hän ei yletä siihen. Nostaakaan ei saisi.
Onneksi harmi tuntuu unohtuvan heti, kun tyttö pääsee ovesta sisään. Elvi on pienessä, noin 50 lapsen päiväkodissa, jossa myös Elvin kaikki sisarukset ovat olleet. Itseasiassa Elvin täti ja eno olivat aikanaan päiväkodin ensimmäiset asiakkaat. Ja äitini on töissä samaisessa päiväkodissa. Isovanhemmista ei pääse edes kouluun siirtyessä: isäni on opettajana lähikoulussamme. Miten niin asumme pienellä kylällä?
Herätysaamuja on enää 13. Eiköhän nämä jakseta.
Koettuani 30 vuoden iässä täyskäännöksen iltaihmisestä aamuvirkuksi minun on ollut välillä vaikea muistaa, ettei suurin osa ihmisistä ole sellaisia kuin minä. Minusta tuntuu kauhean epäreilulta jos joku (kuten lapseni tai mieheni) äksyilee minulle ihan vain siksi että on aamu eikä häntä olisi hotsittanut herätä. Mutta se on varmaan karmani, olen varmaan itse ollut ihan samanlainen.
VastaaPoistaMuuttukoon Elvikin kuin taikaiskusta aamuihmiseksi! Ja sinä siinä sivussa. Muutos on mahdollinen, tässä kävelevä ja kirjoittava todiste siitä ;-)