Uusperhe ja byrokratia

Hesarista tuli uusperheiden vertaissivustolle haastattelupyyntö aiheesta uusperhe ja byrokratian haasteet. Faktaahan on, että uusperheellisenö joutuu miettimään monia asioita ihan toisesta näkökulmasta kuin ydinperheessä.

Päivähoitopaikka, lähikoulu, terveyskeskuspalvelut, sosiaalipalvelut... Nämä määräytyvät asuinpaikan mukaan. Näin ollen esimerkiksi eri paikkakunnalla asuvaa vanhempaansa tapaava lapsi ei pääse lääkäriin, jos sairastuu tapaamisen aikana. Käytännössä toki tilanne yleensä huomioidaan ja en ole kuullut koskaan käännytettävän vakavasti sairasta lasta päivystyspolin ovelta. Kuitenkin esimerkiksi viikon loma etävanhemman luona voi tuntua aika pitkältä, jos korvatulehdus iskee ensimmäisinä päivinä ja lääkäriin ei pääse.

Tällaisessa tapauksessa tietenkin toimitaan niin kuin lomalla yleensä: käytetään yksityisiä palveluita tai jos matka ei ole aivan tolkuton, lähdetään käymään omalla paikkakunnalla. Mieltäisin silti etävanhemman luona olemisen hieman eri asiaksi kuin satunnaisen lomamatkan. Tuskin näitä kahden paikkakunnan lapsia ihan konkurssiksi saakka on?

Meillä päädyttiin hyvin nopeasti eron jälkeen siihen, että paikkakuntaa ei vaihdeta. Tietenkin vuoroasuminen oli hyvin painava syy pysyä samalla kylällä, mutta myös se, että kaikki lapselle kuuluvat palvelut ovat saatavilla molemmista kodeista. Lasteni isälle tämä tarkoittaa 50 kilometrin työmatkaa. Olen häneltä joskus kysynytkin, muuttaisiko hän lähemmän työpaikkaansa, jos voisi, mutta ei kuulemma muuttaisi. Tällä kylällä on kieltämättä oma vetovoimansa. Onhan kyseessä sama paikka, josta lapsuuden jälkeen muutin muualle opiskelemaan ja lopulta työskentelen nyt samassa koulussa, jossa itse kävin yläastetta. Enkä ole ainoa, joka teki paluumuuton.

Luulen, että byrokratia toimii eri paikkakunnilla melko eri tavoin. Olen käyttänyt bonuspoikani kouluuntulotarkastuksessa, varannut bonustytölle lääkäriajan, ollut mukana huoltajapalavereissa, joissa on käsitelty lapsipuolteni asioita. Jos aivan tiukantarkkoja ollaan, eihän minun kuuluisi tehdä mitään edellämainituista, koska en ole huoltaja.

Emme ole lisänneet puolivanhempia koululaistemme Wilmaan, mutta koululle on tiedotettu, että jos omia vanhempia ei saada koululta kiinni, puolivanhemmalle voi myös soittaa ja lapsen asioista saa kertoa. Kaksi puhelua olenkin saanut. Samoin mieheni on käynyt kertaalleen nappaamassa minun migreenistä kärsivän poikani koulusta kesken päivän.

Omassa kunnassamme tuntuisi olevan suhteellisen järkevä jousto uusperheellisten suhteen. Olen kuitenkin kuullut muista kunnista hyvin erilaista tarinaa. Odotan mielenkiinnolla Helsingin Sanomien artikkelia. Sen pitäisi ilmestyä ensi viikon torstain lehdessä.

He kasvavat

Arttu täyttää tänään 10 vuotta. Leevi ja Niko saavuttivat seuraavan ikävuosipykälänsä viime kuussa ollen nyt 12- ja 8-vuotiaat. Viisikon nuorinkin on siis jo kaksi vuotta vanhempi kuin mitä viisikon vanhin oli aloittaessamme seurustelun.

Elämme luultavasti nyt helpoimpia vuosia. Ei enää yhtään pikkutaaperoa, vaippaikäistä, päiväunitarpeista (jos aikuisia ei lasketa mukaan) eikä oikeastaan uhmaikäistäkään. Elvi on temperamenttinen kyllä, mutta ei tuo enää mitään uhmaikää pode. Tietty uhma tuskin häviää häneltä koskaan.

Moni ystäväni on haikeana lasten kasvamisesta. Yhtä moni potee vauvakuumetta, vaikka ei haluakaan enempää lapsia. Itse huomaan tuntevani suurta iloa ja myös helpotusta lasten kasvamisesta. Nyt heidän kanssaan pystyy tekemään vaikka mitä. He osaavat käydä järkeviä keskusteluja. Heitä ei tarvitse enää vahtia aivan 24/7. Reissasimme alkukesästä Kreikassa ja oli ihanaa, kun jokainen osaa kulkea omin jaloin, napata omat uimakamppeensa ja ilmoittaa nälästään verbaalisesti eikä kiukuttelemalla.

Pieni lapsi polkee syliä, suuri sydäntä. Näinhän se tietysti on. Leevi ja Jonna aloittavat kuudennen luokan syksyllä ja heillä toki näkyy jo teini-iän lähestyminen. Kaverit ovat tärkeitä ja koulunkäyntikin perustuu tällä hetkellä enimmäkseen siihen, että siellä näkee kavereita. Kumpikin on saanut hieman enemmän liikkumavaraa ja vapauksia, mikä tietenkin kuuluu asiaan, mutta miten kamalalta jo nyt tuntuu, kun ei pysty aivan metrilleen tietämään, missä kumpikin kulkee. Kumpikin on pitänyt kiltisiti kiinni sovituista kotiintuloajoista ja yhteisesti sovituista asioista, joten näin on voinut olla. Rajojen kokeilu lienee vasta edessä.

Viisikko on nyt siis jo toista vuotta koululaisia. Kutoset vanhimpina, Arttu aloittaa neljännen, Joonas kolmannen ja Niko toisen luokan. Joonaskin pääsee siirtymään lähikoulun pienluokkaan, joten taksirumba loppuu siihen.

Juuri nyt näyttää siltä, että on tulossa ihan hyvä ja rauhallinen vuosi.

Ettei kuitenkaan liian helpolla päästä, on perheeseemme tulossa syyskuussa uusi vauva. Tällä kertaa kuitenkin karvainen sellainen, neljällä jalalla kulkeva.